Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen. Lumo, 2009. 148 s.

Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.

Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.

Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.

Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.

Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.

Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.

148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.

Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.

Bernhard Schlink: Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu. WSOY, 2010. 222 s.

Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.

Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.

Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.

Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.

Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.

Todellisuudesta toiseen

Todellisuudesta toiseen. Maailman ensimmäinen twitterin avulla luotu romaani. MindTrek ry. Tampere, 2010. 143 s.

Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.

Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.

Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.

Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.

Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo. Tammi, 2010. 438 s.

Mario Vargas Llosan Vihreää taloa pidetään latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkona. Onhan se monessa mielessä mainio, mutta hajoaa juuri monipuolisuuteen ja vyörytykseen. Keskeisenä on alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaissiirtolaisten konflikti. Intiaaneilta ryöstetään lapset kristinuskon nimissä ja viidakkoon pystytetään kaupunkeja, jotka laajentuvat ja aiheuttavat tapainturmellusta.

Vihreä talo on poltettu bordelli, joka pystytystä, elämää ja tuhoa seurataan eri aikavinkkeleistä. Loppuosa sitoo alkuosan pirstaleisuutta loogiseksi. No, lukeehan tätä ja kai tällaisesta nobeleitakin saa jakaa. Ei silti ollut aivan omaan makuun.

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin. Like, 2007. 217 s.

Toistaiseksi paras kesällä lukemani kirja on tässä.
Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin kutoo tarinarihmaston, joka sitoo yllättävällä tavalla Manhattanin asukkaat yhteen. Välillä tarinat ovat karunkauniita ja lyhyitä. Välillä pitenee ja taas yllätetään. Sisään mahtuu elämän valtaosa elämän käänteistä. Kieli on loistavaa. Mahtavaa.

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010. 211 s.

Jukka-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä herättää kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta juoni on onnistunut. Toteutus kuitenkin tökkii. Eikä uskottavuuskaan ole kovinkaan osuva.

Tiivistetysti velkojiaan pelkäävä eronnut nainen saa suojelijakseen kouluaikaisen ihastuksen, joka on jäänyt peräkammarinpoika-vartijaksi. Lopussa käykin ilmi naisen olevan psyykkisesti sairas ja tekojen ja pelkojen olevan sairauden aiheuttamia. Kuten murha.

Epätasaisuus häiritsee. Välillä kirjaa lukee herkeämättä, toisinaan mieli teki heittää seinään ja jättää kesken. Loppuratkaisu pelastaa paljon.

Harri Närhi: Palava pensas

Harri Närhi: Palava pensas. WSOY, 1997. 269 s.

Asetelmana Harri Närhen Palava pensas lupaa paljon. Pielisen saari Kasakka toimii näyttämönä. Rakenteellisesti edetään kertomalla rinnakkain kahta tarinaa; yhtä sukudraamaa ja mutanttimuurahaisten levittäytymistä ja lopussa ne yhdistyvät fantasiatyyppisesti.

Yhtenä keskeisenä hahmona on mökkiään pakkomielteisesti rakentava vanheneva mies ja toisena hänen luuseripoikansa. Jonkinlaista isä-poika-draamaa siis haetaan. Paikoin ihan osuvasti. Kirja laajenee yhteiskuntakritiiksi.

Kokonaisuutena kuitenkin kehnohko kirja, joka ei erityisemmin innostanut.

Sami Parkkinen: Teo

Sami Parkkinen: Teo. Gummerus, 2000. 182 s.

Sami Parkkisen Teo ei meinaa lähteä liikkeelle. Se yrittää olla yhtä aikaa monia tyylisuuntia ja hakee omaa ilmettään löytämättä sitä. Se on kertomus henkisesti jälkeenjääneestä keski-ikäisestä miehestä, joka on Tuomittu Elämään Oikein. Siihen kytketään perhe- ja sukudraamaa ja saadaan aikaan kansainvälinen sekasoppa. Teo on liian kiltti ja tunnollinen tyyppi, joka haluaa palvella muita.

Töitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt kuin vähän ja nyt haaveena on irtautuminen äidinhelmoista. Unelmissa siintää kiinteistönhoitajan ammatti. Haavekuvaa tärvelee täydellisyyden tavoittelu. Teo sotkeutuu toisten parisuhteiseen auttamisen halussaan.

En pitänyt paljoa.

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki. Perussanoma, 2011. 187 s.

Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikki on pyrkimys parantaa filosofista keskustelua. Siinä käsitellään argumentoinnin historiaa ja tekniikkaa. Erityisesti väittelyitä rakastaville siitä lienee eniten iloa. Mutta saapi siitä irti moni muukin. Katsauksena ateistisen ja teistisen näkökulman väliseen vuoropuheluun se on mehukas. Erimielisyyden historiaa siis.

Antti Mustakallio on esitellyt kirjaa syvällisemmin.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna: Musta rakkaus. WSOY, 2010. 208 s.

Mökillä tuli luettua useampi kirja. Junaan poimin Väinö Linnan Mustan rakkauden pokkariversion aseman kirjakaupasta. Kirja edustaa Linnan varhaistuotantoa ja on traaginen tarina kypsymättömästä tunteilusta, joka johtaa vainoharhaiseen intohimorikokseen.

Kesätöissä oleva opiskelija ajautuu tamperelaiseen työläiskortteliin ja ihastuu yli luokkarajojen. Alkaa hillitty ja ujosteleva tapailu, joka syvenee kihlaukseen. Onnellisen liidon katkaisee nuorukaisen sairaalloinen mustasukkaisuus, joka saa vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Miehen mielikuvitus tuottaa raskaita syytöksiä, jotka tuhoavat paitsi suhteen myös monen elämän. Kirja kärjistyy "turhiin" kuolemiin.

Eniten kirja herättää ajatuksia naisten vapaudesta valita kumppaninsa. Ilmapiiri kirjassa on ahdasmielinen. Puhtautta palvova. Pelkkä viaton miesten tapailu tuhoaa nuoren naisen tulevaisuuden ja leimaa hänet yhteisön silmissä. Vaikka tietyissä piireissä suomalaisessakin yhteiskunnassa yhä vastaavaa tapahtuu, on onneksi tästä päästy pääosin eroon.

Linna on mainio kirjoittaja kuuluisempien teostensa ulkopuolellakin. Sinänsä Mustan rakkauden tragedia ei tunnu uskottavalta, mutta silti lehdistä saa lukea samankaltaisista tapauksista jatkuvasti - valitettavasti.

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen. WSOY, 2009. 118 s.

Suomen rajojen ulkopuolella olevia suomenkielisiä lienee toista miljoonaa, Suomessa reilu viisi miljoonaa. Maailman kielten mättäiköissä suomi kuuluu 300 suurimman joukkoon. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää. Ei myöskään kieli.

Ei tarvitse katsoa kuin länsinaapuriin, jossa satoja vuosia elinvoimaisena pysynyt metsäsuomalaisten savo 1800-luvulla hävitettiin vuosikymmenissä. Lähemmäksi tätä päivää tullessa 1960- ja -70 -lukujen suurmuuton myötä Keski- ja Länsi-Ruotsin teollisuuskeskuksiin virtasi puolisen miljoonaa suomenkielistä. Ruotsin radion joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen perusteella suomenkielisiä olisi lähes miljoona Ruotsissa. Missä se näkyy? Koulujen, kirjastojen, median ja muun yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan perusteella aktiivisten suomen käyttäjien määrä lienee kymmenissä tuhansissa ja se on selvästi laskemaan päin luonnollisen poistuman myötä.

Suomessakin englanti on viime vuosina vallannut kielen käytön alueita. Työpaikoilla kieleksi on valikoitunut englanti, radioista soi englanninkielinen musiikki, tieteilijät rustaavat artikkelinsa englanniksi... lainasanat takertuvat englannista. Anglo-amerikkalainen kulttuuripiiri, Yhdysvallat etunenässä, on tieteellis-taloudellis-kulttuurinen voimapesä, jonka tuottama edistys sinkoilee ja säteilee koko maailmaan. Myös kielellisesti. Latina oli joskus vastaava maailmankieli, joka kosketti laajasti ja muokkasi muita kieliä. Joten syytä huoleen ei sinänsä ole.

Lari Kotilaisen Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen sisältää seitsemän ohjetta kielen hengissäpitämiseen.

Tiivistettynä hänen mukaansa kielellä saa leikitellä, se on huumorin väline. Hauskaa kieltä ei kukaan tahdo tappaa. Omaan puheeseen pitää luottaa. Ei saa hävetä murteellisia ilmaisujaan, ne rikastavat ja voimaannuttavat kieltä. Kirjakieltä ei sovi unohtaa. Sitä saa arvostaa. Kotilainen kannustaa tunnustamaan väriä. Tällä hän tarkoittaa myönteistä suhtautumista ja kannustavaa otetta kieleen ja sen uusiutumiseen. Hän kehottaa käyttämään suomea kaikissa rekistereissä, mutta samaan aikaan ei saa pelätä muita kieliä. Muut kielet kulkevat sovussa rinnalla. Lopuksi hän käskee pitämään meteliä. Toisin sanoen olemaan moninaisesti aktiivinen kielenkäyttäjä: ottamaan kantaa kielellisiin seikkoihin, käyttämään kirjastoa.

Lari Kotilaiselle kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikoinnin väline. Tässä kohtaa en ole yhtä fundamentalisti. Minulle on sinänsä ihan sama millä kielellä ihmiset itsensä ilmaisevat, kunhan tekevät sen mahdollisimman ymmärrettävästi ja luovasti.

Kirja antaa varmasti erityisesti ulkosuomalaisille paljon ajateltevaa. Etenkin ruotsinsuomalaisille, jotka pääosin oma-aloitteisesti ovat luopuneet kielestään ja sulautuneet ruotsinkieliseen valtaväestöön. Yksilötasolla sulautuminen on ollut luontevaa taktiikkaa. On luovuttu kielestä, jolla ei ole ollut käyttöalueita eikä mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteisön tasolla kehitys on ollut tuhoisaa, kun ei ole luotu  kestäviä yhteisöllisiä kielipintoja, joilla kommunikoida suomeksi. Tämä on aiheuttanut syöksykierteen ja nopean kielellisen kansanmurhan. Vaikka tilanne on vakava, vielä on toivoa. Kuolleitakin kieliä on elvytetty. Esimerkiksi heprea. Porvaripuolueiden valtakaudella Ruotsissa on otettu monta askelta yhteiskunnan puolelta eteenpäin. Loppujen lopuksi kielen tulevaisuus on kuitenkin kiinni sen käyttäjissä, heidän asenteissa ja kyvyssä sopeuttaa kieltä aikaansa kaikissa rekistereissä.

Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen

Veijo Meri: Veteen piirretty nainen. Otava, 1970. 267 s.

Veijo Merestä ei voi olla pitämättä. Vaikka Veteen piirretyssä naisessa yksi henkilöhahmoista, kirjailija, kiistääkin modernistisen kirjallisuuden, on Meren tuotanto monessa mielessä puhtaimmillaan juuri sitä.

Suoraviivaisia, lakonisia lauseita tiputellaan kuin pommeja pommikoneesta. Lauseissa yhtyy luonto nykyaikaan: "Järvi oli tyyni kuin teräspelti" (s. 123).

Teoksessa paetaan modernia maailmaa maaseudulle - ja palataan takaisin. Ensimmäisessä osuudessa oleskellaan muuttuvassa Helsingissä. Väliin kuvaukset ovat laajapiirteisiä, vauhdin hiljentyessä yksityiskohtaisempaa selostusta. Duudson-meininki lävistää kirjan. Katajanokkalaisessa huoneistossa kaasutellaan moottoripyörällä, myöhemmin sekoillaan maaseudulla.

Manillaköyden tavoin kirja koostuu kaskuista ja sisään upotetuista novelleista. Niiden myötä vajotaan historiassa sotiin. Taisteluiden tohinan sijaan jatkosodan selustan maanpetoksellinen realismi tunkee esiin. Sota näyttäytyy ihmisten itsekkyytenä ja julmuutena asetovereitakin kohtaan. Hankaumaa haetaan sisällissodan karmeuksista. Veteen piirretyssä naisessa manillaköyden roolia toimittaa taksikuski, joka vaipuu usein taustalle, mutta liittää kertomukset yhteen. Näkymä naisista on raadollinen. Kirjan seksuaalisuus on ähkivää suoritusta ilman suurempaa tunnelatausta.

Ensimmäisessä osassa ollaan levottomia pääkaupungissa, toiseen osaan vauhtia tuo taksikuskin saunareissu, joka venyy kyytiin hyppäävien juopottelevien asiakkaiden kirjailijan ja insinöörin takia. Joudutaan taiteilijan residenssiin maaseudulle järven tuntumaan - kuolevassa järvessä ei voi edes uida. Paluumatkan katkaisee taiteilijan ilmeisesti väärinkäsitykseen perustuva itsemurha.

Kerrostuneisuus näkyy muun muassa taksikuskin lukiessa taiteilijalle talvisodan sarastuksessa osoitettuja rakkauskirjeitä ja taiteilijan lausuessa omaa kirjoitelmaansa.

Mitenkään lohdullista luettavaa kirja ei ole. Se paiskaa lukijan kasvoille siloittelemattoman kuvan ihmisyydestä. Vähän mieleen tulee Raamatun saarnaaja. Viesti on samanhenkistä. Ihminen ei opi ja tavoittelee omaa etuaan. Vuosisadoista huolimatta. Tarpeet ovat samat. Toteuttajat toiset.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi, 2010. 612 s.

Nimimerkin takaa kirjoittavan Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on alkuasetelmista huolimatta puuduttavaa kahlattavaa. Kirja lähtee räväkästi lentoon, mutta hiipuu leimahduksesta ja kytee hitaasti ilman suurempia intohimoja. Kärsivällinen lukija jää odottamaan trillerille ärhäkkää, alun kaltaista toimintaa, mutta joutuu pettymään tarinan sakatessa tyhjäkäynnille ilman yllättäviä ja äkkinäisiä käänteitä.

Kehyksen muodostaa sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius, joka on elellyt elämänsä tyynesti ja kunnollisesti. Suoraan sanoen vaatimattomasti. Eräänä päivänä hän kohtaa salaperäisen portugalilaisen naisen, joka häipyy hahmona sittemmin kokonaan kirjasta. Gregoriuksen käsiin päätyy portugalilainen omakustanne, jota ystävä kääntää pätkän ja Gregorius saa siitä salamaniskun. Kesken oppitunnin hän poistuu luokasta ja lähtee Lissaboniin selvittämään kirjan kirjoittajan kohtaloa.

Alkuasetelmat ovat siis herkulliset. Lissabonissa paljastuu kirjoittajan jo kuolleen ja olleen lääkäri, joka pelasti  vihatun kiduttajan hengen. Yhteisön käännettyä selän lääkärille, lääkäri liittyi vastarintaliikkeeseen. Lääkäri oli älykäs mies, joka rakasti kirjoja ja kirjoitti kaikenlaista filosofista.

Tarinaa kerrotaan lähinnä kahdessa tasossa, kahdesta näkökulmasta. Ollaan tässä hetkessä ja selvitellään menneitä sosiaalisia suhteita ja niiden kautta upotaan fasistiseen aikaan, toisaalta luetaan pätkiä lääkärin kirjasta ja muista kirjoituksista. Rakenteellisesti ei siis mitään uutta. Samanlaisia kirjoja on kirjallisuus täynnä. Filosofisuutta tuputetaan, eikä ajatuksen raakileet ehdi kypsyä kunnollisiksi.

Lääkäri ja opettaja sekoittuvat ja alkavat muistuttaa toisiaan. Siinä mielessä teos on eksistentialistista, että kuljetaan Gregoriuksen minuuteen. Henkilöhahmona hän ei kuitenkaan erityisemmin kehity, eikä ole kovinkaan luonteva.

Keskinkertainen kirja, josta olisi saanut typistettynä ja viilattuna kenties erinomaisen.

Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa

Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa. Karisto, 2011. 200 s.

Robert Rowland Smithin Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa on riemastuttavaa luettavaa. Tavallisen arkipäivän rytmiin on nivottu ihmiskunnan ajattelun helmet.

Robert Rowland Smith onnistuu osoittamaan arkisten rutiinien kautta ymmärryksemme ulottuvuudet, tasot ja rajat. Yksinkertaisista asioista turpoaa mehevää filosofista pohdintaa, joka kattaa kaikki keskeiset ajattelijat antiikista tähän päivään.

Eniten saanee kirjasta irti lukion oppimäärän suorittanut, mutta kai se sopinee myös hauskana johdatuksena filosofian hedelmiin.

Esseitä on 18 plus johdanto ja jälkipuhe. Niistä muotoutuu värikäs laajalle ulottuva matto, joka mehustaa aamiaisesta aina kuntosalin kautta yöpuulle.

Stefan Einhorn: Aidosti kiltti

Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava, 2007. 205 s.

Koen itseni kiltiksi. Se on ollut pyrkimykseni. Maailmassa on niin paljon pahaa, että tahdon tuoda omalla käytökselläni siihen edes vähän jotain hyvää. Kiltteyden dilemma on, että varmasti useimmat meistä kokevat itsensä kilteiksi näkemättä omaa pahuuttaan. Kiltin teoilla voi olla kamalat seuraamukset.

Esimerkkinä tästä olen kysyttäessä maininnut mökkipaikkakunnan naisen, joka kerää räsyjä ja tekee niistä räsypeittoja. Räsypeittoja hän ei myy, vaan hartaana uskovaisena rahtaa annettavaksi intialaisille katulapsille. Sinänsä hieno ja hyvä ajatus, mutta tekona julma. Ilmaiset peitot syrjäyttävät markkinoilta intialaisten aikuisten kutomat peitot ja vievät leivän heiltä. Heidän lapset joutuvat kaduille kerjäläiseksi. Ja kierre syvenee. Naisen täytyy tuoda lisää mattoja. Ja se vie toimeentulon entistä useammalta. Kiltteyden kääntöpuoli on siis synkkä. Nainen saa itselleen hyvän mielen hyväntuojana, mutta vastaanottavaa yhteisöä se tärvelee ja estää vaurastumista. Jos nainen sen sijaan myisi peittonsa Suomessa, ostaisi rahoilla intialaisia peittoja ja jakaisi ne köyhille lapsille olisi positiivinen kierre valmis. Vanhemmat saisivat töitä ja voisivat huolehtia lapsistaan paremmin.

Stefan Einhornin Aidosti kiltti pureutuu kiltteyden dynamiikkaan. Hän kannustaa kaikesta huolimatta kiltteyteen. Se on ollut ja on ihmisyhteisöjen voimavara, jonka avulla olemme selviytyneet. Jakamalla omistamme olemme varmistaneet jatkuvuuden ja kaikkien selviytymisen.

Yksinkertaista kiltteys ja ylipäätään etiikka eivät ole. Kiltteys on sidoksissa kulttuurisiin arvoihin. Uskonnot ovat muokanneet käsityksiämme oikeasta ja väärästä. Monta kertaa itsekin olen havainnut yrittäessäni olla kiltti olenkin aiheuttanut enemmän mielipahaa, koska ei saisi välittää ja sekaantua lähimmäisten elämään.

Kiltteyttä onkin erilaista. Motiivit voivat olla tiedostamatta tai tiedostetusti itsekkäitä, ne voivat altruistisia. Me myös koemme toisen kiltteyden eri tavoin ja ymmärrämme ehkä tahattomasti toisen tavoitteet väärin. Esimerkiksi itse joskus heräsin onnellisena aamulla ja päätin jakaa iloani kehumalla ensimmäistä kohtaamaani naispuolista tuttavaani erityisen kauniiksi tänään. Pieleen meni. Vastaukseksi sain vihaisen purkauksen ettei hän ollut kiinnostunut minusta eikä tule koskaan olemaan. Hyvä ettei syyttänyt seksuaalisesta häirinnästä. Arvokas oppitunti siitä miten omaa kiltteyttään täytyy osata rajata miten sitä ilmaisee.

Einhorn tarjoaa lukijalle ajatuksia herättävää pohdiskelua. Kiltteys kannattaa. Hän korostaa, että me vaikutamme lähipiirimme kautta kuin aallot kauas muihin. Emme saa tietää tekojemme seurauksista. Kiltit teot voivat kaukua vuosikymmenten päästä takaisin eteemme. Aivan yllättäen.