Christopher McDougall: Syntynyt juoksemaan. Docendo, 2010. 304 s.
Luoteis-Meksikon Kuparikanjonissa elelee tarahumaria, jotka ovat juoksijakansan maineessa. He saattavat ylittää moninkertaisesti ultrajuoksijoiden matkat. Heidän hölkkälenkit saattavat olla jopa 700 kilometriä. Pinkominen tapahtuu paljainjaloin tai kevyillä sandaaleilla.
Olosuhteet Kuparikanjonissa ovat karut ja julmat. Luonnonolojen lisäksi alueella taistelevat huumekartellit.
Christopher McDougall päätti ottaa selvää tarahumarista ja sekopäisistä ultrajuoksijoista. Kirja perustuu tositapahtumiin ja on luonteeltaan romaania enemmän pitkähkö reportaasi, jota taustoitetaan tutkimustiedolla ihmisen alkuperästä, lajiluonteesta ja anatomiasta. Adrenaliinia lisäävät vauhdikkaat kuvaukset eri juoksukilpailuista ja kirja huipentuu mittelöön Kuparikanjonin juoksumestaruudesta.
Mausteena on tiedot ruokavalioista ja kirjan myötä juoksevan maailman suosioon onkin noussut muun muassa chian siemenet, jotka antaa uskomatonta buustia elämään ja ovat mauttomuudestaan ja pienestä koostaan huolimatta ihmesiemeniä, joihin on tiivistynyt kaikenlaista terveellistä mineraalia ja vitamiinia öljyjen ja proteiinin lisäksi.
Kirja on myös huikea sukellus oman lajimme alkuhämäriin. Kirjasta käy ilmi miten ihminen on luotu nimenomaan juoksemaan pitkiä matkoja. Siihen viittaavat niin hengityselimet, hikoilu, karvattomuus, jalkojen anatomia kuin pystyasento ja niskan rakenteet. Teorian mukaan ihminen juoksi aikoinaan proteiinipitoisia grilliherkkuja näännyksiin. Ihminen kykenee juoksemaan yhtä mittaa jopa satoja kilometrejä. Sen sijaan muiden eläinten rakenne sallii vain nopeat pyrähdykset minkä jälkeen niiden on pakko pysähtyä hengittämään ja jäähdyttelemään, muuten ne menehtyvät.
Liharuoka mahdollisti aivojen kasvun ja abstraktin ajattelun mitä saalistus vaati. Pääasiallinen ruoka on kuitenkin parasta ottaa muun muassa juureksista, vihanneksista, kasviksista, hedelmistä, marjoista, siemenistä, pähkinöistä ja kalasta.
Shokeeraavin tieto tuli lenkkareista. Ne pilaavat jalkamme ja aiheuttavat vammoja. Mitä kalliimmat sitä varmemmin. Ihmisen kuuluu juosta paljain jaloin tai korkeintaan ohuella, kovalla pohjallisella. Nykylenkkarit suuntaavat ensi-iskun kantapäähän vaikka luonnollisen askeleen paino on varpaiden puolella. Paljasjalkaisilla lättäjaloilla holvikaari alkaa vahvistumaan. Hyvinvointi säteilee koko kehoon. Oikea juoksuasento on selkäsuorana kipittäminen lyhyillä askelilla niin ettei kantapää koske maahan.
Christopher McDougall saarnaa luonnonmukaisemman elämäntavan puolesta.
Itsekin tykkään mieluiten kulkea paljain jaloin ja otan aina kengät mahdollisuuksien mukaan pois jalasta tauoilla yms. Työkavereilla on hauskaa. Eihän se aina ole ihan pukukoodien mukaista. Pääesikunnassa entinen puolustusvoimien komentaja tuli työhuoneeseeni yllättäen ja olin ilman kenkiä. Sain siitä jälkeenpäin melkoiset moitteet esimieheltä. Mökillä on mukava kuljeskella rantakivillä ja metsässä paljain jaloin kesäisin.
Oman ruokavalion tärkeäksi osaksi ovat tulleet niin sanotut superruuat. Keskeisestä ruokavaliosta löytyy niin chian, hampun ja auringonkukan siemeniä, fytoplanktonia, spirulinaa, inkamarjoja, mustikkaa, avokadoa, tomaattia, porkkanaa, banaania, omenaa, nokkosta kuin pakurikääpää pähkinöiden ja monien muiden terveellisiksi todettujen ruokien lisäksi. Sokerilimut ja prosessoidut ruuat olen pyrkinyt jättämään vähemmälle, samoin vehnäset.
On vaikea sanoa onko olo yhtään parempi kuin joskus ennen kun litkin limuja ja popsin pitsaa ja hampurilaisia. Kenties energisempi ja juokseminen sujuu. Huomaa saavansa päivän aikana aikaan enemmän eikä löhöily ja passiivinen töllöttely enää erityisemmin innosta. Sairastelua toki yhä on, mutta ne menee ohi nopeasti ja lievinä.
Vaikka monessa mielessä olen veganismiin ja luomuun kallellaan ja suosin kivikautista ruokavaliota, pidän itseäni enemmän kuitenkin jonkin sortin ruokahifistelijänä, joka pyrkii saamaan mahdollisimman ravinteikkaan ja herkullisen ruokavalion, joka sisältää variaatiota ja samoja elimistölle tarpeellisia aineita eri lähteistä. Monia mainioita ideoita olen saanut esimerkiksi Jaakko Halmetojalta ja Olli Postilta.
Joka tapauksessa kyseessä on siis varmasti jokaista liikkujaa kiinnostava ja innostava kirja, vaikka ei aikoisikaan iltalenkiksi juosta maratoneja.
maanantai 28. tammikuuta 2013
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet
Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet. Finn lectura, 2012. 192 s.
Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.
Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi. Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.
Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.
Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.
Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.
Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle jotakin siis.
Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.
Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.
Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.
Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.
Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.
Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi. Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.
Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.
Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.
Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.
Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle jotakin siis.
Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.
Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.
Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.
Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.
tiistai 1. tammikuuta 2013
Mathias Sundin: Till varje pris
Mathias Sundin: Till varje pris. LBJ Förlag, 2012. 414 s.
Mathias Sundin on ruotsalaispoliitikko, joka tuntenee parhaiten Pohjolassa Yhdysvaltain poliittiset kiemurat. Hän on muun muassa seurannut useita vaaleja hyvin läheltä kampanjaorganisaatioiden sisältä. Tarkkaavaisimmat blogin lukijat ovat varmasti huomanneet linkkilistaltani hänen kiinnostavat bloginsa.
Tutustuin Mathias Sundiniin Ruotsissa asuessa ollessani mukana paikallispolitiikassa. Hän oli Norrköpingin liberaalisen kansanpuolueen keulakuva ja nouseva tähti. Leppoisan olemuksen takaa piilee poikkeuksellisen voimakas intohimo vaikuttaa tavallisten ihmisten joka päiväisiin ongelmiin. Hän toi myös sinnikkyyttään esiin poikkeavilla kampanjamuodoilla, jotka saivat kansallista huomiota. Mathias esimerkiksi kävi koputtamassa 10 001 ovea. Se palkittiin kansanedustajuudella.
Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla lueskelin hänen tuoretta poliittista trilleriä amerikanruotsalaisesta miehestä, joka on nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi. Takakansi lupaa viedä kampanjoinnin kulisseihin ennennäkemättömällä tavalla ja ymmärrystä amerikkalaiseen politiikkaan.
Kirjan päähenkilö Mark Eriksson on demokraattisenaattori Minnesotasta. Siis Yhdysvaltain skandinaaviosavaltiosta, jossa on paljon suomalaisiakin.
Kampanjointi on kovaa ja tapahtuu monella rintamalla. Kestää hetken ennen kuin kirja imaisee, mutta loppua kohti syke tihenee ja veritekojen syytkin selvenee. Lukija sydän pamppaillen odottaa miten likaiseksi menee. Ja meneehän se. Puhtaita pulmusia ei ole kukaan. Jokainen tahraantuu. Lakimiehet, raha ja vallanhimo ovat tuhoisa yhdistelmä, jotka repivät ihmiskohtaloita ja saa penkomaan ihmisten menneisyydestä mitä vaan sekä keksimään kaikenlaista kummallista, joka saattaa jäädä huhuna elämään omaa elämää.
Ruotsinkieliselle lukijalle loistavaa luettavaa, joka on pelkkää jännitysdraamaa syvellisempi ensikäden tietoteos Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, joka poikkeaa Eurooppalaisesta melkoisesti.
Mathias Sundin on ruotsalaispoliitikko, joka tuntenee parhaiten Pohjolassa Yhdysvaltain poliittiset kiemurat. Hän on muun muassa seurannut useita vaaleja hyvin läheltä kampanjaorganisaatioiden sisältä. Tarkkaavaisimmat blogin lukijat ovat varmasti huomanneet linkkilistaltani hänen kiinnostavat bloginsa.
Tutustuin Mathias Sundiniin Ruotsissa asuessa ollessani mukana paikallispolitiikassa. Hän oli Norrköpingin liberaalisen kansanpuolueen keulakuva ja nouseva tähti. Leppoisan olemuksen takaa piilee poikkeuksellisen voimakas intohimo vaikuttaa tavallisten ihmisten joka päiväisiin ongelmiin. Hän toi myös sinnikkyyttään esiin poikkeavilla kampanjamuodoilla, jotka saivat kansallista huomiota. Mathias esimerkiksi kävi koputtamassa 10 001 ovea. Se palkittiin kansanedustajuudella.
Sitäkin suuremmalla mielenkiinnolla lueskelin hänen tuoretta poliittista trilleriä amerikanruotsalaisesta miehestä, joka on nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi. Takakansi lupaa viedä kampanjoinnin kulisseihin ennennäkemättömällä tavalla ja ymmärrystä amerikkalaiseen politiikkaan.
Kirjan päähenkilö Mark Eriksson on demokraattisenaattori Minnesotasta. Siis Yhdysvaltain skandinaaviosavaltiosta, jossa on paljon suomalaisiakin.
Kampanjointi on kovaa ja tapahtuu monella rintamalla. Kestää hetken ennen kuin kirja imaisee, mutta loppua kohti syke tihenee ja veritekojen syytkin selvenee. Lukija sydän pamppaillen odottaa miten likaiseksi menee. Ja meneehän se. Puhtaita pulmusia ei ole kukaan. Jokainen tahraantuu. Lakimiehet, raha ja vallanhimo ovat tuhoisa yhdistelmä, jotka repivät ihmiskohtaloita ja saa penkomaan ihmisten menneisyydestä mitä vaan sekä keksimään kaikenlaista kummallista, joka saattaa jäädä huhuna elämään omaa elämää.
Ruotsinkieliselle lukijalle loistavaa luettavaa, joka on pelkkää jännitysdraamaa syvellisempi ensikäden tietoteos Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan, joka poikkeaa Eurooppalaisesta melkoisesti.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Avigdor Kahalani: A Warrior´s way
Avigdor Kahalani: A Warrior´s way. Steimatzky, 1999 (alk. 1989). 400 s.
Tämän vuoden aikana olen pyrähdellyt pitkin poikin maapalloa viidessätoista maassa. Yksi kiinnostavimmista reissuista oli marraskuun alkupuolella Lähi-itään suoraan nykyisille että entisille sotatantereille.
Israelissa olen ollut aikaisemminkin. Kymmenkunta kertaa. Tällä kertaa tarjoutui mahdollisuus kuitenkin täysin toisenlaiseen tutustumiseen. Pääsin käymään Israelin Pääesikunnassa HaKiryassa, tapaamaan Mossadin ja Shin Betin väkeä, valtiojohtoa, sotaväkeä, vierailin sotilastukikohdissa ja Syyrian, Libanonin ja Gazan rintamilla kesken pommitusten...
Käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia, mutta hirvittävältä näyttää. Hyvät lyhyet uutiset olivat nopeasti käyty. Huonompia oli sitäkin enempi. Näkemysten mukaan kevääseen mennessä Israelin on iskettävä Iranin ydinaseohjelmaan - joko yksin tai kansainvälisen yhteisön tuella. Sen jälkeen voi olla myöhäistä. Iranissa on vallalla uskonnollisessa väkivaltafantasiamaailmassa elävä teokratia, joka ei arkaile tarttua tuhoisimpiin aseisiin toteuttaakseen ennustuksensa.
Israelin isku johtaisi silti vastareaktioon, joka heijastuisi väkivaltaisuuksina ja terrorismina kautta maailman. Iranilaisten aseistamalla Hizbollahilla on lähes 60 000 iranilaisohjusta ja rakettia odottamassa Etelä-Libanonissa, mitkä lentävät israelilaiskaupunkeihin välittömästi. Tuhansia samanlaisia ohjuksia on myös Gazan kaistaa kuristavalla Hamasilla odottamassa vastaavaa. Tänä vuonna Hamas on lähes päivittäin pommittanut Israelia sadoilla ohjuksilla. Marraskuun alussa kriisi kärjistyi Israelin vastamoukarointiin ja iranilaiset pääsivät kokeilemaan miten uudehkot 1 500 kiloiset Fajr-5 ohjukset läpäisevät Israelin ilmapuolustuksen. Palestiinalaisilla ei siis ole käytössään mitään ilotulitusraketteja kuten jotkut antisemitistit tahtovat väittää, vaan ihan kammottavia teurastusvälineitä. Kun israelilaiset ilmoittavat iskuistaan etukäteen, varoittavat tekstiviesteillä ja suuntaavat terroristeihin, ampuvat terroristit summittaisesti asutuskeskuksiin tarkoituksena tappaa mahdollisimman paljon siviilejä ja piiloutuvat itse päiväkoteihin yms. sekä pitävät varastojaan siviilien seassa.
Kaikkein ikävin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa, mutta arabikevään tuoma tuulehdus on muuttumassa muualla talveksi. Islamistit ovat tarttumassa monessa maassa vallankahvaan.
Lähi-idän ongelmakuva on monimutkainen, mutta sitä voi yrittää tiivistää niin, että varsinainen ongelma on islamissa ja sen äärimuodoissa. Islamilaisen maailman modernisaatio on epäonnistunut. Alueen valtiot ovat epävakaita epädemokraattisia. Kun samaan sotkuun sotkeutuvat muun muassa asekauppiaat, suurvallat, luonnonvarat, kansalliset ja kansainväliset intressit, etniset ja uskonnolliset ristiriidat, kahjojen yksilöiden sairaalloinen vallan- ja maineenhalu, on tuloksena räjähtävä keitos.
Historiallisesti viimeisten vuosituhansien aikana alueella on sodittu viiden vuoden sykleissä, joten ei sinänsä mitään uutta. Kerrotaanhan Vanhassa Testamentissakin miten Jumalan avulla israelilaiset kansanmurhasivat luvatusta maastaan muistaakseni seitsemän kansaa.
Israelin alueella palestiinalaiset eivät ole suostuneet suoriin neuvotteluihin eivätkä tunnusta edes Israelin valtion olemassaoloa. Siksi he puhuvat vääristellysti miehitetystä Palestiinasta. Kansainvälisen yhteisön päätöksellä Brittiläinen Palestiina jaettiin Israeliin ja Trans-Jordaniaan. Gaza päätyi egyptiläisille. Välittömästi Israelin julistauduttua itsenäiseksi hyökkäsivät ympäröivät arabivaltiot. Samaa he yrittivät mm. 1967 ja 1973. Sotien seurauksena Israel paisui... ja tavalliset palestiinalaiset kärsivät johtajiensa typeryyksistä.
Joka tapauksessa yksi matkalla tapaamistani henkilöistä oli sotasankari prikaatinkenraali (evp.) Avigdor Kahalani. Hän turinoi kokemuksistaan ja sain lahjaksi hänen kirjansa signeerauksella. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen pysäyttämällä viime hetkillä Golanilla syyrialaisten suurhyökkäyksen Yom Kippur-sodassa 1973. Taistelupaikka nimettiin uudelleen Kyynelten laaksoksi (The Valley of Tears Emek HaBakha). Neljääkymmentä israelilaispanssaria vastassa oli viitisensataa syyrialaistankkia. Israelilaisilla ei ollut pimeänäköä, syyrialaisilla oli. Taisteluita käytiin yötä päivää.
Sittemmin politiikkaan päätyneen Kahalanin kirja on julmaa luettavaa. Hän taustoittaa perhettään ja menettää sodissa sukuaan ja ystäviään. Moni loukkaantuu. Kahalanin sotilasura oli tyssätä alkuunsa. Hän haki moneen, mutta lättäjalkaisena kelpuutettiin panssarivaunujoukkoihin, josta isä oli varoitellut. Motivaatio ei alkuun ollut suurta. Komentajakoulutuskaan ei mennyt putkeen ja kaiken lisäksi hän haavoittui vuoden 1967 kuuden päivän sodassa todella pahasti.
Halu puolustaa maataan oli Kahalanilla kova ja hädin tuskin toivuttuaan hän väärensi itselleen terveenpaperit. Sotilasura vei Siinailta Golanille ja lopulta miehittämään Libanonia. Kirjassaan Kahalani kuvaa Israelin puolustusvoimien muutosta hajanaisesta terroristiryhmästä asevelvollisuusarmeijaksi, joka alkaa ymmärtää eri puolustushaarojen yhteistoiminnan edut ja upseerien korkean koulutuksen hyödyt. Opit on on kuitenkin otettava kantapään kautta.
Asevoimat ovat keskeinen osa Israelin yhteiskuntaa. Vaikka Suomi on militaristinen maa niin Israel on sitä moninkertaisesti. Elämä vihamielisessä ympäristössä traagisen historian kanssa tekee paranoidiksi. Israelissa varusmiespalvelus kestää useita vuosia ja sen jälkeen kerrataan kuukausi vuodesta. Sekä miehet että naiset. Valtava uhraus yhteiskunnalta mikä hajottaa ja kuluttaa perheitä ja aiheuttaa taloudellisia tappioita. Silti Israel on alueensa toistaiseksi ainoa toimiva demokratia ja hyvinvointivaltio. Harva sitä paitsi haluaa tunnustaa, että neljännes israelilaisista on arabeja (=palestiinalaisia). Kuva Lähi-idästä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut - etenkin vasemmistolaiset - tahtovat levittää lännessä.
Rauha Lähi-itään on saatavissa, jos tahtoa on. Liian monille konfliktin jatkaminen on hyödyllisempää. Ilman sitä diktaattorit Gazassa ja Iranissa eivät pysyisi vallassa. Siitä kärsivät kaikki. Mekin täällä pohjoisessa.
Tämän vuoden aikana olen pyrähdellyt pitkin poikin maapalloa viidessätoista maassa. Yksi kiinnostavimmista reissuista oli marraskuun alkupuolella Lähi-itään suoraan nykyisille että entisille sotatantereille.
Israelissa olen ollut aikaisemminkin. Kymmenkunta kertaa. Tällä kertaa tarjoutui mahdollisuus kuitenkin täysin toisenlaiseen tutustumiseen. Pääsin käymään Israelin Pääesikunnassa HaKiryassa, tapaamaan Mossadin ja Shin Betin väkeä, valtiojohtoa, sotaväkeä, vierailin sotilastukikohdissa ja Syyrian, Libanonin ja Gazan rintamilla kesken pommitusten...
Käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia, mutta hirvittävältä näyttää. Hyvät lyhyet uutiset olivat nopeasti käyty. Huonompia oli sitäkin enempi. Näkemysten mukaan kevääseen mennessä Israelin on iskettävä Iranin ydinaseohjelmaan - joko yksin tai kansainvälisen yhteisön tuella. Sen jälkeen voi olla myöhäistä. Iranissa on vallalla uskonnollisessa väkivaltafantasiamaailmassa elävä teokratia, joka ei arkaile tarttua tuhoisimpiin aseisiin toteuttaakseen ennustuksensa.
Israelin isku johtaisi silti vastareaktioon, joka heijastuisi väkivaltaisuuksina ja terrorismina kautta maailman. Iranilaisten aseistamalla Hizbollahilla on lähes 60 000 iranilaisohjusta ja rakettia odottamassa Etelä-Libanonissa, mitkä lentävät israelilaiskaupunkeihin välittömästi. Tuhansia samanlaisia ohjuksia on myös Gazan kaistaa kuristavalla Hamasilla odottamassa vastaavaa. Tänä vuonna Hamas on lähes päivittäin pommittanut Israelia sadoilla ohjuksilla. Marraskuun alussa kriisi kärjistyi Israelin vastamoukarointiin ja iranilaiset pääsivät kokeilemaan miten uudehkot 1 500 kiloiset Fajr-5 ohjukset läpäisevät Israelin ilmapuolustuksen. Palestiinalaisilla ei siis ole käytössään mitään ilotulitusraketteja kuten jotkut antisemitistit tahtovat väittää, vaan ihan kammottavia teurastusvälineitä. Kun israelilaiset ilmoittavat iskuistaan etukäteen, varoittavat tekstiviesteillä ja suuntaavat terroristeihin, ampuvat terroristit summittaisesti asutuskeskuksiin tarkoituksena tappaa mahdollisimman paljon siviilejä ja piiloutuvat itse päiväkoteihin yms. sekä pitävät varastojaan siviilien seassa.
Kaikkein ikävin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa, mutta arabikevään tuoma tuulehdus on muuttumassa muualla talveksi. Islamistit ovat tarttumassa monessa maassa vallankahvaan.
Lähi-idän ongelmakuva on monimutkainen, mutta sitä voi yrittää tiivistää niin, että varsinainen ongelma on islamissa ja sen äärimuodoissa. Islamilaisen maailman modernisaatio on epäonnistunut. Alueen valtiot ovat epävakaita epädemokraattisia. Kun samaan sotkuun sotkeutuvat muun muassa asekauppiaat, suurvallat, luonnonvarat, kansalliset ja kansainväliset intressit, etniset ja uskonnolliset ristiriidat, kahjojen yksilöiden sairaalloinen vallan- ja maineenhalu, on tuloksena räjähtävä keitos.
Historiallisesti viimeisten vuosituhansien aikana alueella on sodittu viiden vuoden sykleissä, joten ei sinänsä mitään uutta. Kerrotaanhan Vanhassa Testamentissakin miten Jumalan avulla israelilaiset kansanmurhasivat luvatusta maastaan muistaakseni seitsemän kansaa.
Israelin alueella palestiinalaiset eivät ole suostuneet suoriin neuvotteluihin eivätkä tunnusta edes Israelin valtion olemassaoloa. Siksi he puhuvat vääristellysti miehitetystä Palestiinasta. Kansainvälisen yhteisön päätöksellä Brittiläinen Palestiina jaettiin Israeliin ja Trans-Jordaniaan. Gaza päätyi egyptiläisille. Välittömästi Israelin julistauduttua itsenäiseksi hyökkäsivät ympäröivät arabivaltiot. Samaa he yrittivät mm. 1967 ja 1973. Sotien seurauksena Israel paisui... ja tavalliset palestiinalaiset kärsivät johtajiensa typeryyksistä.
Joka tapauksessa yksi matkalla tapaamistani henkilöistä oli sotasankari prikaatinkenraali (evp.) Avigdor Kahalani. Hän turinoi kokemuksistaan ja sain lahjaksi hänen kirjansa signeerauksella. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen pysäyttämällä viime hetkillä Golanilla syyrialaisten suurhyökkäyksen Yom Kippur-sodassa 1973. Taistelupaikka nimettiin uudelleen Kyynelten laaksoksi (The Valley of Tears Emek HaBakha). Neljääkymmentä israelilaispanssaria vastassa oli viitisensataa syyrialaistankkia. Israelilaisilla ei ollut pimeänäköä, syyrialaisilla oli. Taisteluita käytiin yötä päivää.
Sittemmin politiikkaan päätyneen Kahalanin kirja on julmaa luettavaa. Hän taustoittaa perhettään ja menettää sodissa sukuaan ja ystäviään. Moni loukkaantuu. Kahalanin sotilasura oli tyssätä alkuunsa. Hän haki moneen, mutta lättäjalkaisena kelpuutettiin panssarivaunujoukkoihin, josta isä oli varoitellut. Motivaatio ei alkuun ollut suurta. Komentajakoulutuskaan ei mennyt putkeen ja kaiken lisäksi hän haavoittui vuoden 1967 kuuden päivän sodassa todella pahasti.
Halu puolustaa maataan oli Kahalanilla kova ja hädin tuskin toivuttuaan hän väärensi itselleen terveenpaperit. Sotilasura vei Siinailta Golanille ja lopulta miehittämään Libanonia. Kirjassaan Kahalani kuvaa Israelin puolustusvoimien muutosta hajanaisesta terroristiryhmästä asevelvollisuusarmeijaksi, joka alkaa ymmärtää eri puolustushaarojen yhteistoiminnan edut ja upseerien korkean koulutuksen hyödyt. Opit on on kuitenkin otettava kantapään kautta.
Asevoimat ovat keskeinen osa Israelin yhteiskuntaa. Vaikka Suomi on militaristinen maa niin Israel on sitä moninkertaisesti. Elämä vihamielisessä ympäristössä traagisen historian kanssa tekee paranoidiksi. Israelissa varusmiespalvelus kestää useita vuosia ja sen jälkeen kerrataan kuukausi vuodesta. Sekä miehet että naiset. Valtava uhraus yhteiskunnalta mikä hajottaa ja kuluttaa perheitä ja aiheuttaa taloudellisia tappioita. Silti Israel on alueensa toistaiseksi ainoa toimiva demokratia ja hyvinvointivaltio. Harva sitä paitsi haluaa tunnustaa, että neljännes israelilaisista on arabeja (=palestiinalaisia). Kuva Lähi-idästä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut - etenkin vasemmistolaiset - tahtovat levittää lännessä.
Rauha Lähi-itään on saatavissa, jos tahtoa on. Liian monille konfliktin jatkaminen on hyödyllisempää. Ilman sitä diktaattorit Gazassa ja Iranissa eivät pysyisi vallassa. Siitä kärsivät kaikki. Mekin täällä pohjoisessa.
torstai 27. syyskuuta 2012
Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen
Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen. Lumo, 2009. 148 s.
Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.
Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.
Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.
Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.
Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.
Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.
148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.
Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.
Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.
Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.
Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.
Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.
Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.
Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.
148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.
Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Bernhard Schlink: Viikonloppu
Bernhard Schlink: Viikonloppu. WSOY, 2010. 222 s.
Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.
Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.
Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.
Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.
Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.
Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.
Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.
Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.
Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.
Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.
tiistai 7. elokuuta 2012
Todellisuudesta toiseen
Todellisuudesta toiseen. Maailman ensimmäinen twitterin avulla luotu romaani. MindTrek ry. Tampere, 2010. 143 s.
Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.
Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.
Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.
Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.
Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.
Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.
Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.
Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.
Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.
Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Mario Vargas Llosa: Vihreä talo
Mario Vargas Llosa: Vihreä talo. Tammi, 2010. 438 s.
Mario Vargas Llosan Vihreää taloa pidetään latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkona. Onhan se monessa mielessä mainio, mutta hajoaa juuri monipuolisuuteen ja vyörytykseen. Keskeisenä on alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaissiirtolaisten konflikti. Intiaaneilta ryöstetään lapset kristinuskon nimissä ja viidakkoon pystytetään kaupunkeja, jotka laajentuvat ja aiheuttavat tapainturmellusta.
Vihreä talo on poltettu bordelli, joka pystytystä, elämää ja tuhoa seurataan eri aikavinkkeleistä. Loppuosa sitoo alkuosan pirstaleisuutta loogiseksi. No, lukeehan tätä ja kai tällaisesta nobeleitakin saa jakaa. Ei silti ollut aivan omaan makuun.
Mario Vargas Llosan Vihreää taloa pidetään latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkona. Onhan se monessa mielessä mainio, mutta hajoaa juuri monipuolisuuteen ja vyörytykseen. Keskeisenä on alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaissiirtolaisten konflikti. Intiaaneilta ryöstetään lapset kristinuskon nimissä ja viidakkoon pystytetään kaupunkeja, jotka laajentuvat ja aiheuttavat tapainturmellusta.
Vihreä talo on poltettu bordelli, joka pystytystä, elämää ja tuhoa seurataan eri aikavinkkeleistä. Loppuosa sitoo alkuosan pirstaleisuutta loogiseksi. No, lukeehan tätä ja kai tällaisesta nobeleitakin saa jakaa. Ei silti ollut aivan omaan makuun.
Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin
Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin. Like, 2007. 217 s.
Toistaiseksi paras kesällä lukemani kirja on tässä.
Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin kutoo tarinarihmaston, joka sitoo yllättävällä tavalla Manhattanin asukkaat yhteen. Välillä tarinat ovat karunkauniita ja lyhyitä. Välillä pitenee ja taas yllätetään. Sisään mahtuu elämän valtaosa elämän käänteistä. Kieli on loistavaa. Mahtavaa.
Toistaiseksi paras kesällä lukemani kirja on tässä.
Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin kutoo tarinarihmaston, joka sitoo yllättävällä tavalla Manhattanin asukkaat yhteen. Välillä tarinat ovat karunkauniita ja lyhyitä. Välillä pitenee ja taas yllätetään. Sisään mahtuu elämän valtaosa elämän käänteistä. Kieli on loistavaa. Mahtavaa.
Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä
Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010. 211 s.
Jukka-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä herättää kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta juoni on onnistunut. Toteutus kuitenkin tökkii. Eikä uskottavuuskaan ole kovinkaan osuva.
Tiivistetysti velkojiaan pelkäävä eronnut nainen saa suojelijakseen kouluaikaisen ihastuksen, joka on jäänyt peräkammarinpoika-vartijaksi. Lopussa käykin ilmi naisen olevan psyykkisesti sairas ja tekojen ja pelkojen olevan sairauden aiheuttamia. Kuten murha.
Epätasaisuus häiritsee. Välillä kirjaa lukee herkeämättä, toisinaan mieli teki heittää seinään ja jättää kesken. Loppuratkaisu pelastaa paljon.
Jukka-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä herättää kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta juoni on onnistunut. Toteutus kuitenkin tökkii. Eikä uskottavuuskaan ole kovinkaan osuva.
Tiivistetysti velkojiaan pelkäävä eronnut nainen saa suojelijakseen kouluaikaisen ihastuksen, joka on jäänyt peräkammarinpoika-vartijaksi. Lopussa käykin ilmi naisen olevan psyykkisesti sairas ja tekojen ja pelkojen olevan sairauden aiheuttamia. Kuten murha.
Epätasaisuus häiritsee. Välillä kirjaa lukee herkeämättä, toisinaan mieli teki heittää seinään ja jättää kesken. Loppuratkaisu pelastaa paljon.
Harri Närhi: Palava pensas
Harri Närhi: Palava pensas. WSOY, 1997. 269 s.
Asetelmana Harri Närhen Palava pensas lupaa paljon. Pielisen saari Kasakka toimii näyttämönä. Rakenteellisesti edetään kertomalla rinnakkain kahta tarinaa; yhtä sukudraamaa ja mutanttimuurahaisten levittäytymistä ja lopussa ne yhdistyvät fantasiatyyppisesti.
Yhtenä keskeisenä hahmona on mökkiään pakkomielteisesti rakentava vanheneva mies ja toisena hänen luuseripoikansa. Jonkinlaista isä-poika-draamaa siis haetaan. Paikoin ihan osuvasti. Kirja laajenee yhteiskuntakritiiksi.
Kokonaisuutena kuitenkin kehnohko kirja, joka ei erityisemmin innostanut.
Asetelmana Harri Närhen Palava pensas lupaa paljon. Pielisen saari Kasakka toimii näyttämönä. Rakenteellisesti edetään kertomalla rinnakkain kahta tarinaa; yhtä sukudraamaa ja mutanttimuurahaisten levittäytymistä ja lopussa ne yhdistyvät fantasiatyyppisesti.
Yhtenä keskeisenä hahmona on mökkiään pakkomielteisesti rakentava vanheneva mies ja toisena hänen luuseripoikansa. Jonkinlaista isä-poika-draamaa siis haetaan. Paikoin ihan osuvasti. Kirja laajenee yhteiskuntakritiiksi.
Kokonaisuutena kuitenkin kehnohko kirja, joka ei erityisemmin innostanut.
Sami Parkkinen: Teo
Sami Parkkinen: Teo. Gummerus, 2000. 182 s.
Sami Parkkisen Teo ei meinaa lähteä liikkeelle. Se yrittää olla yhtä aikaa monia tyylisuuntia ja hakee omaa ilmettään löytämättä sitä. Se on kertomus henkisesti jälkeenjääneestä keski-ikäisestä miehestä, joka on Tuomittu Elämään Oikein. Siihen kytketään perhe- ja sukudraamaa ja saadaan aikaan kansainvälinen sekasoppa. Teo on liian kiltti ja tunnollinen tyyppi, joka haluaa palvella muita.
Töitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt kuin vähän ja nyt haaveena on irtautuminen äidinhelmoista. Unelmissa siintää kiinteistönhoitajan ammatti. Haavekuvaa tärvelee täydellisyyden tavoittelu. Teo sotkeutuu toisten parisuhteiseen auttamisen halussaan.
En pitänyt paljoa.
Sami Parkkisen Teo ei meinaa lähteä liikkeelle. Se yrittää olla yhtä aikaa monia tyylisuuntia ja hakee omaa ilmettään löytämättä sitä. Se on kertomus henkisesti jälkeenjääneestä keski-ikäisestä miehestä, joka on Tuomittu Elämään Oikein. Siihen kytketään perhe- ja sukudraamaa ja saadaan aikaan kansainvälinen sekasoppa. Teo on liian kiltti ja tunnollinen tyyppi, joka haluaa palvella muita.
Töitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt kuin vähän ja nyt haaveena on irtautuminen äidinhelmoista. Unelmissa siintää kiinteistönhoitajan ammatti. Haavekuvaa tärvelee täydellisyyden tavoittelu. Teo sotkeutuu toisten parisuhteiseen auttamisen halussaan.
En pitänyt paljoa.
Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki
Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki. Perussanoma, 2011. 187 s.
Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikki on pyrkimys parantaa filosofista keskustelua. Siinä käsitellään argumentoinnin historiaa ja tekniikkaa. Erityisesti väittelyitä rakastaville siitä lienee eniten iloa. Mutta saapi siitä irti moni muukin. Katsauksena ateistisen ja teistisen näkökulman väliseen vuoropuheluun se on mehukas. Erimielisyyden historiaa siis.
Antti Mustakallio on esitellyt kirjaa syvällisemmin.
Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikki on pyrkimys parantaa filosofista keskustelua. Siinä käsitellään argumentoinnin historiaa ja tekniikkaa. Erityisesti väittelyitä rakastaville siitä lienee eniten iloa. Mutta saapi siitä irti moni muukin. Katsauksena ateistisen ja teistisen näkökulman väliseen vuoropuheluun se on mehukas. Erimielisyyden historiaa siis.
Antti Mustakallio on esitellyt kirjaa syvällisemmin.
Väinö Linna: Musta rakkaus
Väinö Linna: Musta rakkaus. WSOY, 2010. 208 s.
Mökillä tuli luettua useampi kirja. Junaan poimin Väinö Linnan Mustan rakkauden pokkariversion aseman kirjakaupasta. Kirja edustaa Linnan varhaistuotantoa ja on traaginen tarina kypsymättömästä tunteilusta, joka johtaa vainoharhaiseen intohimorikokseen.
Kesätöissä oleva opiskelija ajautuu tamperelaiseen työläiskortteliin ja ihastuu yli luokkarajojen. Alkaa hillitty ja ujosteleva tapailu, joka syvenee kihlaukseen. Onnellisen liidon katkaisee nuorukaisen sairaalloinen mustasukkaisuus, joka saa vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Miehen mielikuvitus tuottaa raskaita syytöksiä, jotka tuhoavat paitsi suhteen myös monen elämän. Kirja kärjistyy "turhiin" kuolemiin.
Eniten kirja herättää ajatuksia naisten vapaudesta valita kumppaninsa. Ilmapiiri kirjassa on ahdasmielinen. Puhtautta palvova. Pelkkä viaton miesten tapailu tuhoaa nuoren naisen tulevaisuuden ja leimaa hänet yhteisön silmissä. Vaikka tietyissä piireissä suomalaisessakin yhteiskunnassa yhä vastaavaa tapahtuu, on onneksi tästä päästy pääosin eroon.
Linna on mainio kirjoittaja kuuluisempien teostensa ulkopuolellakin. Sinänsä Mustan rakkauden tragedia ei tunnu uskottavalta, mutta silti lehdistä saa lukea samankaltaisista tapauksista jatkuvasti - valitettavasti.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen
Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen. WSOY, 2009. 118 s.
Suomen rajojen ulkopuolella olevia suomenkielisiä lienee toista miljoonaa, Suomessa reilu viisi miljoonaa. Maailman kielten mättäiköissä suomi kuuluu 300 suurimman joukkoon. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää. Ei myöskään kieli.
Ei tarvitse katsoa kuin länsinaapuriin, jossa satoja vuosia elinvoimaisena pysynyt metsäsuomalaisten savo 1800-luvulla hävitettiin vuosikymmenissä. Lähemmäksi tätä päivää tullessa 1960- ja -70 -lukujen suurmuuton myötä Keski- ja Länsi-Ruotsin teollisuuskeskuksiin virtasi puolisen miljoonaa suomenkielistä. Ruotsin radion joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen perusteella suomenkielisiä olisi lähes miljoona Ruotsissa. Missä se näkyy? Koulujen, kirjastojen, median ja muun yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan perusteella aktiivisten suomen käyttäjien määrä lienee kymmenissä tuhansissa ja se on selvästi laskemaan päin luonnollisen poistuman myötä.
Suomessakin englanti on viime vuosina vallannut kielen käytön alueita. Työpaikoilla kieleksi on valikoitunut englanti, radioista soi englanninkielinen musiikki, tieteilijät rustaavat artikkelinsa englanniksi... lainasanat takertuvat englannista. Anglo-amerikkalainen kulttuuripiiri, Yhdysvallat etunenässä, on tieteellis-taloudellis-kulttuurinen voimapesä, jonka tuottama edistys sinkoilee ja säteilee koko maailmaan. Myös kielellisesti. Latina oli joskus vastaava maailmankieli, joka kosketti laajasti ja muokkasi muita kieliä. Joten syytä huoleen ei sinänsä ole.
Lari Kotilaisen Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen sisältää seitsemän ohjetta kielen hengissäpitämiseen.
Tiivistettynä hänen mukaansa kielellä saa leikitellä, se on huumorin väline. Hauskaa kieltä ei kukaan tahdo tappaa. Omaan puheeseen pitää luottaa. Ei saa hävetä murteellisia ilmaisujaan, ne rikastavat ja voimaannuttavat kieltä. Kirjakieltä ei sovi unohtaa. Sitä saa arvostaa. Kotilainen kannustaa tunnustamaan väriä. Tällä hän tarkoittaa myönteistä suhtautumista ja kannustavaa otetta kieleen ja sen uusiutumiseen. Hän kehottaa käyttämään suomea kaikissa rekistereissä, mutta samaan aikaan ei saa pelätä muita kieliä. Muut kielet kulkevat sovussa rinnalla. Lopuksi hän käskee pitämään meteliä. Toisin sanoen olemaan moninaisesti aktiivinen kielenkäyttäjä: ottamaan kantaa kielellisiin seikkoihin, käyttämään kirjastoa.
Lari Kotilaiselle kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikoinnin väline. Tässä kohtaa en ole yhtä fundamentalisti. Minulle on sinänsä ihan sama millä kielellä ihmiset itsensä ilmaisevat, kunhan tekevät sen mahdollisimman ymmärrettävästi ja luovasti.
Kirja antaa varmasti erityisesti ulkosuomalaisille paljon ajateltevaa. Etenkin ruotsinsuomalaisille, jotka pääosin oma-aloitteisesti ovat luopuneet kielestään ja sulautuneet ruotsinkieliseen valtaväestöön. Yksilötasolla sulautuminen on ollut luontevaa taktiikkaa. On luovuttu kielestä, jolla ei ole ollut käyttöalueita eikä mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteisön tasolla kehitys on ollut tuhoisaa, kun ei ole luotu kestäviä yhteisöllisiä kielipintoja, joilla kommunikoida suomeksi. Tämä on aiheuttanut syöksykierteen ja nopean kielellisen kansanmurhan. Vaikka tilanne on vakava, vielä on toivoa. Kuolleitakin kieliä on elvytetty. Esimerkiksi heprea. Porvaripuolueiden valtakaudella Ruotsissa on otettu monta askelta yhteiskunnan puolelta eteenpäin. Loppujen lopuksi kielen tulevaisuus on kuitenkin kiinni sen käyttäjissä, heidän asenteissa ja kyvyssä sopeuttaa kieltä aikaansa kaikissa rekistereissä.
Suomen rajojen ulkopuolella olevia suomenkielisiä lienee toista miljoonaa, Suomessa reilu viisi miljoonaa. Maailman kielten mättäiköissä suomi kuuluu 300 suurimman joukkoon. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää. Ei myöskään kieli.
Ei tarvitse katsoa kuin länsinaapuriin, jossa satoja vuosia elinvoimaisena pysynyt metsäsuomalaisten savo 1800-luvulla hävitettiin vuosikymmenissä. Lähemmäksi tätä päivää tullessa 1960- ja -70 -lukujen suurmuuton myötä Keski- ja Länsi-Ruotsin teollisuuskeskuksiin virtasi puolisen miljoonaa suomenkielistä. Ruotsin radion joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen perusteella suomenkielisiä olisi lähes miljoona Ruotsissa. Missä se näkyy? Koulujen, kirjastojen, median ja muun yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan perusteella aktiivisten suomen käyttäjien määrä lienee kymmenissä tuhansissa ja se on selvästi laskemaan päin luonnollisen poistuman myötä.
Suomessakin englanti on viime vuosina vallannut kielen käytön alueita. Työpaikoilla kieleksi on valikoitunut englanti, radioista soi englanninkielinen musiikki, tieteilijät rustaavat artikkelinsa englanniksi... lainasanat takertuvat englannista. Anglo-amerikkalainen kulttuuripiiri, Yhdysvallat etunenässä, on tieteellis-taloudellis-kulttuurinen voimapesä, jonka tuottama edistys sinkoilee ja säteilee koko maailmaan. Myös kielellisesti. Latina oli joskus vastaava maailmankieli, joka kosketti laajasti ja muokkasi muita kieliä. Joten syytä huoleen ei sinänsä ole.
Lari Kotilaisen Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen sisältää seitsemän ohjetta kielen hengissäpitämiseen.
Tiivistettynä hänen mukaansa kielellä saa leikitellä, se on huumorin väline. Hauskaa kieltä ei kukaan tahdo tappaa. Omaan puheeseen pitää luottaa. Ei saa hävetä murteellisia ilmaisujaan, ne rikastavat ja voimaannuttavat kieltä. Kirjakieltä ei sovi unohtaa. Sitä saa arvostaa. Kotilainen kannustaa tunnustamaan väriä. Tällä hän tarkoittaa myönteistä suhtautumista ja kannustavaa otetta kieleen ja sen uusiutumiseen. Hän kehottaa käyttämään suomea kaikissa rekistereissä, mutta samaan aikaan ei saa pelätä muita kieliä. Muut kielet kulkevat sovussa rinnalla. Lopuksi hän käskee pitämään meteliä. Toisin sanoen olemaan moninaisesti aktiivinen kielenkäyttäjä: ottamaan kantaa kielellisiin seikkoihin, käyttämään kirjastoa.
Lari Kotilaiselle kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikoinnin väline. Tässä kohtaa en ole yhtä fundamentalisti. Minulle on sinänsä ihan sama millä kielellä ihmiset itsensä ilmaisevat, kunhan tekevät sen mahdollisimman ymmärrettävästi ja luovasti.
Kirja antaa varmasti erityisesti ulkosuomalaisille paljon ajateltevaa. Etenkin ruotsinsuomalaisille, jotka pääosin oma-aloitteisesti ovat luopuneet kielestään ja sulautuneet ruotsinkieliseen valtaväestöön. Yksilötasolla sulautuminen on ollut luontevaa taktiikkaa. On luovuttu kielestä, jolla ei ole ollut käyttöalueita eikä mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteisön tasolla kehitys on ollut tuhoisaa, kun ei ole luotu kestäviä yhteisöllisiä kielipintoja, joilla kommunikoida suomeksi. Tämä on aiheuttanut syöksykierteen ja nopean kielellisen kansanmurhan. Vaikka tilanne on vakava, vielä on toivoa. Kuolleitakin kieliä on elvytetty. Esimerkiksi heprea. Porvaripuolueiden valtakaudella Ruotsissa on otettu monta askelta yhteiskunnan puolelta eteenpäin. Loppujen lopuksi kielen tulevaisuus on kuitenkin kiinni sen käyttäjissä, heidän asenteissa ja kyvyssä sopeuttaa kieltä aikaansa kaikissa rekistereissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)