Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli. Minerva, 2009. 210 s.
Oma elämä mullistui vuodenvaihteessa. Alkuvuosi on ollut vauhdikas. Tuntuu kuin pelkät päivät olisivat vanhentaneet vuosia. Puolitoistavuotinen työsuhde katkesi täysin odottamatta ja yllättäen. Ajelehdin hetken hakien suuntaa ja olen ankkuroitumassa uuteen satamaan. Kiitos monipuolisen kokemuksen ja koulutuksen.
Toki olen oppinut kaiken kestävän aikansa, tässä maailmassa kun ei ole mitään pysyvää, vaan haihtuu, muuntuu ja loppuu. Silti äkkinäiset heilahtelut eivät tee hyvää ihmisen psyykkeelle. Olisi ollut helpompaa prosessoida omaa uutta ammatti-identiteettiä jos olisi osannut valmistautua hivenenkin aiemmin.
Serdar Özkanin Omer ja Kuoleman enkeli kertookin juuri olemisen mitättömyydestä. Kirja on sekoitus kolmea uskonnollista kirjaa ja Dickensin Saituria. Häivähdys Tähtien sotaa on tietenkin myös läsnä.
Kyseessä on siis mystiikkaa yhdistelevä filosofinen romaani, joka tarjoaa lukuisia lähestymiskulmia tulkintaan. Sen voi lukea mielipuolen päiväkirjana, toisaalta älyllisenä kritiikkinä ihmiskuntaa kohtaan ja kunnioituksena elämisen ihmeelle.
Perusrunko koostuu päähenkilöstä, jonka elämää läpivalaistaan loppuvaiheesta ja lapsuudesta. Mystinen taso tuo kuvaan mukaan puhuvat eläimet ja enkelit. Omer-lapsi riutuu yksinäisyydessä ja saa eläinystäviä. Samalla vanhus luovuttaa hänelle Toivon-kirjan, joka Omerin täytyy aikanaan antaa eteenpäin...
Teksti on kevyttä, joten teoksen lukee vauhdilla. Pääsanoma lienee, että muistaa rakastaa lähimmäisiään nyt ja tässä. Ennen kuin se on liian myöhäistä.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
maanantai 4. tammikuuta 2010
Orkneylaisten saaga
Orkneylaisten saaga. Otava, 2008. 333 s.
Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.
Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.
Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.
Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.
Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.
Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.
Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!
Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...
Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.
Antti Tuuri on ahkerasti kääntänyt pohjoismaisia saagoja.
Niiden lukuarvo piilee lähinnä ajankuvassa. Sisällöltään saagat ovat maskuliinisia verikemuja, joissa ryövätään, raiskataan ja murhataan.
Orkneylaisten saaga jatkaa samaa sarjaa. Suunnilleen samanlaista raamatullista orgiaa ovat sivut täynnä. Ehkä parhaiten sopisi luonnehdinta, että se on oman aikansa vastine meidän äksönfilmeille ja pornolle.
Antti Tuuri esittää jälkipuheessa saagan olevan tärkeä historiallinen lähde. Hmmm. Mene ja tiedä. Ehkä osittain, mutta tuskin niitä täysin tosina tulee ottaa. Fantasia on sekoittunut menneeseen melkoisesti.
Ei kai kukaan väittäisi esimerkiksi Antti Tuurin ansiokasta tuotantoa vaikkapa amerikansuomalaisuuden kuvauksista historiallisiksi lähteiksi. Toki tarinoissa on tanakka annos totta, mutta ne on luettava kaunokirjallisina taideteoksina, jotka ammentavat aiheensa todellisuudesta.
Skandinavian saagoissa mielenkiintoinen seikka on niiden asutushistoriallinen olettamus väestön alkuperästä. Niissä nimittäin suvut juontaa Suomeen ja sen kuninkaisiin. Orkneylaisten saagan mukaan Suomen kuninkaan pojat Nor ja Or lähtevät siskon jäljitykseen ja valloittavat uusia maita. Nor saa haltuunsa nykyisen Norjan ja alistaa sen väestön. Or puolestaan päätyy Orkneylle ja saa omistukseensa ne.
Tuoreimpien arkeologien löytöjen perusteella näyttääkin juuri siltä, että ensimmäiset asutusvirrat Skandinaviaan suuntautuivat juuri Suomen kautta pohjoisesta. Aivan kuten saagoissa sanotaan. Kiehtovaa!
Nämä löydökset ovat kuitenkin 11 000 vuoden takaa, saagat on kirjoitettu suunnilleen
1200-luvulla ja kertovat viikinkiajasta noin 700-1100-luvuilla, joten kansat ja kulttuurit ovat ehtineet vaihtua, muuttua ja sekoittua sekä uudistua moneen kertaan siinä välissä...
Lukukokemuksena raikas, mutta vastenmielinen.
Christian Oster: Siivooja
Christian Oster: Siivooja. Atena, 2009. 164 s.
Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.
Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.
Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.
Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.
Ulkoasultaan ja nimeltään Christian Osterin Siivooja ei ole puoleensavetävä. Sisältö sen sijaan yllättää tasokkuudella. Tai no jos pitää edes hivenen kaunokirjallisuudeksi naamioidusta pornosta.
Särmää keski-ikäisen miehen ja nuoren naisen suhteessa on, ja lukuisia yllättäviä käänteitä, joista viimeinen lause vie voiton.
Henkilöhahmoista paljastuu uusia kuoria koko ajan. Kehenkään ei oikeastaan voi luottaa ja me näemme toisista vain sitä mitä itse haluamme. Siksi rakkaus pettää.
Tarinan runko on sinänsä yksinkertainen. Viisikymppinen eronnut mies huomaa elävänsä saastassa ja palkkaa siivoojan kotiansa puhdistamaan. Nainen muuttaa miehen luokse, he pakenevat ex-rouvaa rantakylään vanhan tutun luokse, joka osoittautuu ex-rouvan entiseksi/nykyiseksi ja lopulta rannalla eroaa huvittavasti naisen ja miehen tiet.
Jean Giono: Mies joka istutti puita
Jean Giono: Mies joka istutti puita. Basam Books, 2008. 62 s.
Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.
1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.
Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.
Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".
Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.
Jean Gionon simppeli novelli Mies joka istutti puita sysäsi aikoinaan ympäristöliikettä vyöryyn - ja taitaa vaikuttaa yhä. En ole varma olenko lukenut tätä aiemmin. Kumman tutulta se tuntui. Hyvähän se on, joten uusintakaan ei haittaa.
1900-luku oli Euroopassa väkivaltainen, mutta silti ranskalainen mies onnistuu erakoitumaan vuorille istuttamaan puuntaimia. Outoahan sellainen todellisessa elämässä olisi, mutta novellin ajatus on olennaisempi: se kuinka ihminen omilla toimilla muokkaa ympäristöään.
Novellissa kertoja matkaa Ylä-Provencen vuoristoon katsomaan kuihtunutta maaseutua ja kuolevia kyliä. Sattumalta hän eksyy paimeneksi luulemansa miehen mökkiin ja jää seuraamaan tämän erikoisia touhuja toviksi. Yksinäisyyteen vetäytynyt mies puurtaa pitkiä päiviä istuttamalla puita.
Karu maisema metsittyy ja kukoistaa vuosikymmenten saatossa. Kukaan ei vain aavista ketä on kaiken takana. Ihmisten aika kuluu toisten kurkussa. Kertoja palaa aina paikalle väkivaltaisuuksien jälkeen ihmettelemään saavutuksia ja uudet metsät suojellaan "luonnonmetsinä".
Upea vähäeleinen novelli, jolla on keveydestään huolimatta painavaa sanottavaa.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Vilhelm Moberg: Utvandrarna. Invandrarna
Vilhelm Moberg: Utvandrarna (444 s.). Invandrarna (490 s.). Albert Bonniers Förlag, 1995.
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
Juuri sopivasti kesken luku-urakan tiedotettiin Ruotsalaisen teatterin remontin valmistumisen jälkeen esitettävän ensimmäisenä sen kunniaksi Kristina från Duvemåla. Abba-ukkojen musikaali perustuu Vilhem Mobergin neliosaiseen romaanisarjaan Amerikkaan muuttaneista ruotsalaisista.
Kyseessä on ruotsalaisen kirjallisuuden klassikko, jota voinee varsin hyvin verrata Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan. Teoksen asema ruotsalaisuuden sielunmaisemassa on vähintäänkin yhtä syvä.
Ruotsin historiassa on kaksi merkittävää muuttoliikettä ulos maasta. Vuosina 1150-1300 lähdettiin Mälarinlaaksosta, tarkemmin sanottuna Uplannin Roslagenin seudulta merestä kohoavalle rannikolle itään, nykyiseen Suomeen siis. Muuttoliike hiipui 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon, mutta uuteen maahan muuttaneet eivät sulautuneet suomalaisiin, hämäläisiin, karjalaisiin tai virolaisiin, vaan vakiinnuttivat valta-asemansa sitoen miehittämäänsä maata emämaahan. Varsinais-Suomesta muodostui svealaisten valtakunnan ydintä. Esimerkiksi Turku oli pitkään pääkaupunkia Tukholmaa väkirikkaampi.
Kolmas hivenen vähäisempi maastamuutto koettiin 1600-luvulla, mutta se pohjusti tulevaa todella dramaattista. Uuden löydetyn mantereen myötä pyrki Ruotsikin omalla siirtokunnalla osaksi maailmantalouden silloista tärkeintä murrosta. Delawareen perustettiin Uusi Ruotsi - ja Karibialta hankittiin oma saari. Lähtijöitä ei aluksi ollut, joten kuningas päätti pakottaa metsiä Ruotsin keskiosissa kaskipeltoja varten polttavia suomalaisia asuttamaan uutta mannerta (kuningas tarvitsi puut raudanjalostukseen). Kun suomalaiset siirtolaiset havaitsivatkin yllätyksekseen paikan hyväksi, he käynnistivät lähes hallitsemattomaksi ryöpsähtäneen joukkopaon Värmlannin suomalaismetsistä. Esimerkiksi yksi tunnetuimmista heidän jälkeläisistään on ex-presidentti George W. Bush, joka esi-isä muutti ensin Suomesta Keski-Ruotsiin ja jatkoi rapakon taakse.
Heikentynyt Ruotsi menetti siirtokuntansa ja muutolle tuli toistaiseksi piste. Kipinä kuitenkin jäi kytemään.
Teollinen vallankumous sysäsi modernisaation, joka mahdollisti väkijoukkojen kuljetuksen Atlantin ylitse. Vieläkään se ei ollut helppoa ja moni menehtyi vaarallisella matkalla. Silti vuosina 1850-1929 muutti toista miljoonaa ruotsalaista rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Väkilukuun suhteutettuna kato oli kova ja kansakunnalle traumaattinen kokemus.
Vilhelm Moberg kasasi toisen maailmansodan jälkeen kokemuksista kansakuntaa yhdistäneen kehyksen itseymmärryksen tueksi. Tuloksena oli nelisosaiseksi paisunut sarja Maastamuuttajat, jonka kaksi ensimmäistä osaa sain juuri luetuksi. Ei ole vain aiemmin tullut luettua, vaikka on pitänyt.
Kirjoista (tai siis nämä kaksi osaa oli nidottu yhteen) näkee, että Moberg on tehnyt mittavan taustatyön teoksensa tukevoittamiseksi.
Ehkä juuri siitä syystä luettavuus kärsii erityisesti alkuvaiheessa Mobergin pohjustaessa tietokirjamaisesti sedällisellä otteella. Faktaa paiskotaan päin naamaa ilman, että sitä upotettaisiin kertomukseen.
Päähenkilöinä ovat smoolantilaiset nuoret Karl Oskar ja Kristina, jotka lapsineen lähtevät vuonna 1850 siirtolaisiksi Amerikkaan. Olosuhteet ovat karmivat, joten päätös on tuskallisen helppo. Seurakseen he saavat muuta kaltoinkohdeltua sukulaisväkeä. Muun muassa.
Määränpää on Minnesotassa. Pitkä matka vertautuu Raamatun toisen Mooseksen kirjan Exodukseen. Karl Oskar on kuin Mooses seuranaan sekalainen seurakunta.
Kertojana Moberg on huono. Kaunokirjallinen anti on pikemmin kuvottavaa. Sisältö sen sijaan parantuu hänen päästessä vihdoin vauhtiin. Kirjassa on klassiset vastakkainasettelut tuomassa draamaa, eikä Moberg sorru romantisoimaan ja armahda ihmeillä päähenkilöitä. Elämä on mitä elämä on. Ja etenkin mitä se tuolloin köyhälle maahanmuuttajalle oli. Piinallista selviytymistä seuraavaan päivään. Sairaudet suistavat, Jumala pettää. Ruoka loppuu. Ponnistaminen pinnalle voi katketa pieneen virheeseen tai onnettomaan sattumaan.
Etenkään naisen osa ei ole helppo. Karl Oskariin Moberg ei saa luonnollista otetta, Kristina kohoaa rosoisemmaksi ja inhimillisemmäksi hahmoksi. Karl Oskaria vaivaa sankarin mytologisointi, vaikka teoksen toinen osa raaputtaakin pahimpia siloitteluja pois.
Ensimmäinen osa alkaa varsinaisesti vasta laivamatkan kestettyä. Lukeminen muuttuu kiinnostavammaksi ja jännittäväksi. Puuduttavuus poistuu, vaikka Moberg yhä käyttää sosiaalipsykologian kliseitä yhteisön jännitteiden kuvauksissa. Esimerkiksi hahmoina ovat huora ja madonna. Eteen tulee odotettuja tilanteita ja kohtauksia siitä mitä ryhmän liikkuessa vain voi kuvitella ja odottaa. Taisteluparit on rakennettu harkiten, joten Moberg kykenee tarkemmin filosofisoimaan ja vastustamaan uskonnosta seonneita lahkolaisia - ilman, että uskottavuus kärsii. Moberg kykenee myös sävyttämään henkilögalleriaansa, joten muoto ja väri muuttuu teoksen myötä todellisemmaksi.
Kulttuurienväliset kohtaamiset käyvät hallitusti ilman nationalistista paatosta. Omista maanmiehistä tehdään rosvoja. Ihmiset ovat ihmisiä uudessa maailmassakin. Kuva päähenkilöille itselleenkin intiaaneista on ristiriitainen ja Moberg kertoo peittelemättä maahanmuuttajien rikoksista alkuperäisasukkaita kohtaan. Suomalainen esiintyy laivan toiseksi korkeimpana herrana myönteisessä valossa.
Herkullista luettavaa on tulo New Yorkiin, mutta teoksen toinen osa vasta räjäyttää pankin. Sen lukemiseen meni murto-osa ensimmäisen osan ajasta. Sen luki herpaantumatta.
Tämmöisten teosten myötä arvostaa yhä enemmän omaa asemaansa ajassa ja paikassa. Kaupungistuminen on vieraannuttanut luonnosta niin, että tuskin selviäisin hengissä vastaavissa oloissa.
Vaikka elämä ei ole helppoa niin, silti saa olla kiitollinen. Aiemmat sukupolvet olisivat ikionnellisia elintasosta, josta muun muassa Pohjoismaissa yhteiskunnan heikoimmassakin asemassa olevat nauttivat nykyään. Paljon on kiinni omasta itsestä millaiseksi elämä muodostuu. Sellaista mahdollisuutta ei vielä edes kahta sukupolvea sitten Suomessa saati Euroopassa useimmilla ollut. Nykyään on. Se on paljon se.
Suhtautuminen ruokaan on omalla kohdalla viimeksi kuluneiden vuosien aikana muuttunut rajusti. Vaikka aiemminkin olen kunnioittanut elintarvikkeita, niin nykyään suorastaan nuukaillen palvon niitä. Kenties vaikuttavin tekijä on ollut työskentely suuressa tavaratalossa viikonloppuisin, jolloin on joutunut kosketuksiin myös ruokakaupan elintarvikepuolen kanssa. Kun on nähnyt (ja fyysisesti kokenut) miten paljon sinänsä kelvollista syötävää roudataan kompostiin vain siksi, että päiväys on vanhentunut, ei tiedä itkeä vaiko nauraa.
Tässä taloudessa kunniasiana on, ettei mitään päätyisi pois. Kaikki syötävä mikä kannetaan kotiin myös kulutetaan. Se on johtanut kasvisruuan suosimiseen, kauppakassin pienentymiseen ja tietysti selvään taloudelliseen säästöön. Kyllä pyrkimys ekologisuuteen kannattaa kaikilla rintamilla.
Ruoka ja lämmin yösija eivät ole edelleenkään itsestään selvyyksiä isolle osalle ihmiskuntaa. Omaa aikaamme kuvaavia seikkoja ovat käynnissä oleva ihmiskunnan historian suurin muuttoliike eli virta Kiinan maaseudulta rannikon kaupunkeihin ja globaali ruokakriisi, jonka seurauksena absoluuttinen nälänhätä on ennennäkemätön. Yli miljardi ihmistä kärsii ja yrittää turvata toimeentuloa muuttamalla. Osa Afrikasta Eurooppaan, toiset kasvaviin kaupunkeihin, mutta ennen kaikkea Kiinan rannikolle.
Elämme historiallisia aikoja.
Tämä oli myös blogin 200. postaus.
Tahti on alun jälkeen hiipunut johtuen osaksi muun muassa omasta maahanmuutosta, mutta lukijakunta on selvästi pysynyt ja laajentunut. Nöyrin kiitos siitä!
Yhä useampi näyttäisi tarkistavan lähes päivittäin päivityksiä ja eniten aikaa vietetään blogissa Yhdysvalloista, jonne on kertynyt rypäs uskollisia lukijoita moneen osavaltioon. Etenkin Teksasiin ja Kaliforniaan. Melkein vastaava ryhmä erottuu Länsi-Euroopasta (Ranska, Belgia, Hollanti, Saksa, Iso-Britannia). Toki Ruotsistakin käydään säännöllisesti kylässä ja Suomesta on yhä eniten lukijoita tasaisesti ympäri maata (lähinnä yliopistokaupungeissa). Suomi on globaali kieli, joka yhdistää maita ja mantereita! :)
tiistai 27. lokakuuta 2009
Saša Stanišić: Farfar upp i graven
Saša Stanišić: Farfar upp i graven. Norstedts, 2008. 303 s. (Wie der Soldat das Grammofon repariert, 2006)
Saša Stanišić käsittääkseni kohautti Saksassa jokunen vuosi sitten kirjallaan. Sittemmin esikoisromaania on käännetty kymmenille kielille. Myös ruotsiksi.
Sodan sylkäisemä teos on kuin venäläinen moottoritie. Toisin sanoen epätasainen kuin pakkasenpurema kynnetty pelto. Välillä viiletetään vauhdilla, yht´äkkiä kolistellaan kuoppaan.
Teknisesti taitavasti tehty teos upottaa kertomuksia kertomuksiin. Tunne on kuin laskeutuisi portaita. Unenomaiset jaksot sekoittuvat tiukkaan realismiin. Tarinaa ryyditetään tihennetyillä peilauksilla.
Juoni on höttöä, josta uupuu punainen lanka. Sellainen ydin yrittää olla nuori nainen Asija, jota päähenkilö jäljittää. Tiivistetysti todettuna teos kuvaa kuinka yhteisö hajoaa sisällissotaan ja pirstoutuu palasiksi maailmalle. Näkökulma on lapsen, joka pakenee Višegradista Saksaan. Hän ei voi unohtaa kohtaamaansa kaunista tyttöä... ja poika aikuistuttuaan palaa kaupunkiin, joka ei ole enää entisensä.
Mielenkiintoinen kirja.
Erikoisuus, johon takertuu, on isoisovanhempien keskeinen läsnäolo kirjassa. Ehkä se osiltaan johtuu omasta orpoudesta; en itse ole tavannut koskaan omia isoisovanhempia - muun muassa Suomen sisällissodan keskitysleirien takia. Verinen historia heijastuu tähän päivään.
Kirjassa pojalle rakas isoisä kuolee kesken Carl Lewisin juoksun ja käynnistää kaaoksen... Suru yhdistää suvun ääripäät tavalla, josta lyyrisyys ei ole kaukana.
Rakkaus kirjan päähenkilöllä on ihastumista omaan mielikuvaan illuusioiden tytöstä. Tätä teemaa olisi voinut terästää. Edesmenneisiin kohdistuu ripustautuvaa palvontaa. Päähenkilön juurettomuus ja hämmennys omasta identiteetistä ovat voimakkaasti esillä.
Lukiessa kiteytyi mielessä elämisen olemuksesta mietelauseeksi, että miehisyys on naiseuden arvoituksen ratkaisemisen loputonta yrittämistä ja miehessä piileskelevien väkivaltaisten viettien tukahduttamista - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muuten ei voisi sotia oikein selittää modernissa maailmassa. Mikä saa surmaamaan naapurinsa? Mikä saa raiskaamaan naapurintytön? Mikä tuhoamaan yhteisönsä?
Saša Stanišić käsittääkseni kohautti Saksassa jokunen vuosi sitten kirjallaan. Sittemmin esikoisromaania on käännetty kymmenille kielille. Myös ruotsiksi.
Sodan sylkäisemä teos on kuin venäläinen moottoritie. Toisin sanoen epätasainen kuin pakkasenpurema kynnetty pelto. Välillä viiletetään vauhdilla, yht´äkkiä kolistellaan kuoppaan.
Teknisesti taitavasti tehty teos upottaa kertomuksia kertomuksiin. Tunne on kuin laskeutuisi portaita. Unenomaiset jaksot sekoittuvat tiukkaan realismiin. Tarinaa ryyditetään tihennetyillä peilauksilla.
Juoni on höttöä, josta uupuu punainen lanka. Sellainen ydin yrittää olla nuori nainen Asija, jota päähenkilö jäljittää. Tiivistetysti todettuna teos kuvaa kuinka yhteisö hajoaa sisällissotaan ja pirstoutuu palasiksi maailmalle. Näkökulma on lapsen, joka pakenee Višegradista Saksaan. Hän ei voi unohtaa kohtaamaansa kaunista tyttöä... ja poika aikuistuttuaan palaa kaupunkiin, joka ei ole enää entisensä.
Mielenkiintoinen kirja.
Erikoisuus, johon takertuu, on isoisovanhempien keskeinen läsnäolo kirjassa. Ehkä se osiltaan johtuu omasta orpoudesta; en itse ole tavannut koskaan omia isoisovanhempia - muun muassa Suomen sisällissodan keskitysleirien takia. Verinen historia heijastuu tähän päivään.
Kirjassa pojalle rakas isoisä kuolee kesken Carl Lewisin juoksun ja käynnistää kaaoksen... Suru yhdistää suvun ääripäät tavalla, josta lyyrisyys ei ole kaukana.
Rakkaus kirjan päähenkilöllä on ihastumista omaan mielikuvaan illuusioiden tytöstä. Tätä teemaa olisi voinut terästää. Edesmenneisiin kohdistuu ripustautuvaa palvontaa. Päähenkilön juurettomuus ja hämmennys omasta identiteetistä ovat voimakkaasti esillä.
Lukiessa kiteytyi mielessä elämisen olemuksesta mietelauseeksi, että miehisyys on naiseuden arvoituksen ratkaisemisen loputonta yrittämistä ja miehessä piileskelevien väkivaltaisten viettien tukahduttamista - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muuten ei voisi sotia oikein selittää modernissa maailmassa. Mikä saa surmaamaan naapurinsa? Mikä saa raiskaamaan naapurintytön? Mikä tuhoamaan yhteisönsä?
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Samuli Paronen: Tämä on huone 8
Samuli Paronen: Tämä on huone 8. Otava, 1969. 194 s.
Samuli Parosta voisi vääntää samaan lokeroon Alpo Ruuthin kanssa. Heidän tuotannoissaan on samaa lähestymistä yhteiskuntaan.
Novellikokoelma Tämä on huone 8 valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että kaipasin jotakin suomalaista tekstiä ulkokielisten lomaan. Samuli Paronen muistui ensinnä mieleen tasokkaana tekijänä. Eikä tarvinnut pettyä.
Jos parilla sanalla kiteyttäisi suomalaista kirjallisuutta, niin luultavasti sota ja ryysyköyhälistö mahduttaisivat sisälleen laajat alueet kirjavasta ja laveasta härmäläisen kirjallisuuden kentästä. Novellikokoelmassa läsnä ovat keskeisesti molemmat elementit.
Pari alkunovellia kuvaavat sisällissotaa lapsen näkökulmasta. Lopuissa liikutaan toisen maailmansodan jälkeisissä modernismin kuohuissa alempien sosiaalikerrostumien todellisuuksissa.
Kieli on kiintoisaa, paikoin kummallista. Rosoiset tarinat eivät leimahda liekkeihin, mutta innostavat kiehtovina ajankuvina tiirailemaan lävitse. Laatu on ylempää keskiluokkaa. Helmiä ei kokoelmassa ole, muttei pahempia pettymyksiäkään.
Aforismeistaan parhaiten muistetun Samuli Parosen kynä jätti jälkeensä kelpo novellejakin.
Samuli Parosta voisi vääntää samaan lokeroon Alpo Ruuthin kanssa. Heidän tuotannoissaan on samaa lähestymistä yhteiskuntaan.
Novellikokoelma Tämä on huone 8 valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että kaipasin jotakin suomalaista tekstiä ulkokielisten lomaan. Samuli Paronen muistui ensinnä mieleen tasokkaana tekijänä. Eikä tarvinnut pettyä.
Jos parilla sanalla kiteyttäisi suomalaista kirjallisuutta, niin luultavasti sota ja ryysyköyhälistö mahduttaisivat sisälleen laajat alueet kirjavasta ja laveasta härmäläisen kirjallisuuden kentästä. Novellikokoelmassa läsnä ovat keskeisesti molemmat elementit.
Pari alkunovellia kuvaavat sisällissotaa lapsen näkökulmasta. Lopuissa liikutaan toisen maailmansodan jälkeisissä modernismin kuohuissa alempien sosiaalikerrostumien todellisuuksissa.
Kieli on kiintoisaa, paikoin kummallista. Rosoiset tarinat eivät leimahda liekkeihin, mutta innostavat kiehtovina ajankuvina tiirailemaan lävitse. Laatu on ylempää keskiluokkaa. Helmiä ei kokoelmassa ole, muttei pahempia pettymyksiäkään.
Aforismeistaan parhaiten muistetun Samuli Parosen kynä jätti jälkeensä kelpo novellejakin.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla
Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla. Talentum, 2007. 297 s.
Elämä on täynnä valintoja. Jokainen meistä ohjaa kassavirtoja käytännössä päivittäin. Pienillä taloudellisilla päätöksillä vaikutamme ratkaisevasti omaan tulevaisuuteen että naapurin hyvinvointiin.
Esimerkiksi euro päivässä tuntuu mitättömältä summalta. Vuodessa kasa on kuitenkin tavallisen matalapalkkaisen työläisen viikkoansion verran. Kahdella eurolla päivässä säästöön jää jo kahden viikon palkka, neljällä kuukauden bruttoansiot. Ei enää kuulosta vähäiseltä?
Kun on järjestänyt omat kassavirtansa niin, että viivan alle jää ylimääräistä kuukausittain, haluaa tietysti investoida varansa turvallisen tuottavasti. Siten ettei riski muodostu liian rajuksi, mutta kapitaali kasvaisi kurinalaisesti.
Pankin käyttötilillä rahojen makuuttaminen on tuhoontuomittua. Nollakorkoiset tilit tosi asiassa syövät ajan mittaan omaisuutta. Inflaatio nakertaa varallisuutta väistämättä. Toki jokaisella olisi hyvä olla parin-kolmen kuukauden menoja vastaava summa mahdollisimman likvidissä muodossa tarpeen tullen. Käyttelytilillä siis kohtuullisesti ja sijoitustilillä sitten enemmän.
Seuraava askel puskurissa ovat pitkän koron lainat. Itselle on valikoitunut pankin obligaatiorahasto sellaiseksi. Tuotto on pankkitilejä tuhdimpi, mutta volaliteetti eli arvonvaihtelu osakemarkkinoita vähäisempi. Ne rahat kykenee realisoimaan pakkotilanteessa ilman pelkoa suurista tappioista.
Riskiltään suurempi, mutta pakkomyynneissä todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto ovat osakerahastot. Niihinkin olen ohjannut omaa kapitaaliani kasvamaan. Ne on oma puskurinsa.
Luonteeltaan nämä kaikki ovat silti defensiivisiä sijoituksia. Niiden tarkoituksena on luoda psyykkistä mielenrauhaa ja taata yöunet, kun ei tarvitse murehtia mistä murkinaa seuraavaksi päiväksi tai mistä vippaisi maksuvaatimuksiin. Osa niistä on myös lyhyemmän aikavälin säästötavoitteita, joten riskeeraus ei ole suositeltavaa...
Uloimmainen kehä eli se suurin ja vaurastumiseen tähtäävä offensiivinen osa taloudenpidostani ovat suorat sijoitukset osakkeisiin. Moni kokee osakemarkkinat etäisiksi rikkaiden leikkikentiksi. On "helpompi" sijoittaa pajatsoon, lottoon, arpaan ja viinaksiin. Ja kirota rikastuvia rikkaita. Osa on innostunut pörssihuuman helteissä ostamaan kasvuyhtiöiden kalliita osakkeita ja joutunut pettymään pahasti kurssien syöksyttyä sittemmin pohjamutiin. On tullut maksettua kalliit oppirahat.
Nykyisin osakemarkkinoille onkin helppo tulla ja pienellä vaivalla sieltä saa sieviä siivuja kammettua kotiinkin asti. Kunhan ottaa ensin perusasioista selvää.
Suorissa osakesijoituksissa riskit ovat suuria. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tuntea sijoituskohteensa, luonteensa ja tavoitteensa.
Sijoitukset voivat olla symbolisia (omassa salkussa esimerkiksi Gazprom ja Ericsson). Niitä voi olla kertynyt salkkuun vain koska yhtiöitä on kiva omistaa, ei niiden erityisen hyvyyden takia. Symboliset sijoitukset kannattaakin pitää vaatimattomina.
Sen sijaan varmimmin vaurastumisen makuun pääsee arvoyhtiöiden osakkeilla. Sellaisia ovat esimerkiksi omankin salkun kolmen kärki (Nokia, The Coca-Cola Company ja McDonald´s).
Kim Lindströmin Vaurastu arvo-osakkeilla on oivallinen johdatus arvo-osakkeiden maailmaan. Alkuun hän selvittää tieteellisten tutkimusten perusteella miksi kannattaa kasvuosakkeiden sijasta suosia arvo-osakkeita. Taloushistoria on kiistaton, vaikka vielä ei olekaan aivan täysin selvää miksi juuri arvo-osakkeet näyttävät tarjoavan parhaimman tuoton trendikkäiden kasvuosakkeiden sijasta. Hohto haihtuu, mutta tasainen tulosta tuova kassavirta palkitaan pidemmällä aikavälillä.
Arvo-osakkeiden tunnistus on tietysti joskus turhauttavaa, ja siksi suositeltavaa on jakaa sijoituksensa useampaan yhtiöön. Kukaan ei koskaan tiedä tulevaa. Aavistella voi ja valistuneilla arvauksilla kriittinen osakesäästäjä pötkii pitkälle. Teknisellä analyysillä voi haarukoida ostoajankohtaa parin viikon tähtäimellä, mutta tärkeämpää on tunnistaa tiettyjä perustekijöitä.
Arvoyhtiöllä on usein määräävä markkina-asema, jota ei ole horjutettu vuosikymmeniin. Velkaa on vähän, sisään tulee rahaa runsaasti, osinkoja jaetaan säännöllisesti ja ne nousevat. Myös yhtiön omistusta täytyy vilkuilla ja johtoa. Liiketoiminta on ymmärrettävää ja pörssikurssi on realistisessa suhteessa kassavirran tuottoihin. Tarkoittaen sitä, että osakkeeseen sijoitettavan pääoman tienaa takaisin kohtuullisessa ajassa, eikä vasta satojen vuosien päästä kuten IT-buumin huippuaikoina joidenkin yhtiöiden kohdalla.
Trendien tunnistus on tärkeää, jotta onnistuu ajoittamaan ostonsa oikein.
Vaurastu arvo-osakkeilla kuuluu osakesäästäjien peruslukemistoon. Teoriasta huolimatta kieli on riisuttu turhasta akateemisuudesta, joten sitä kyennee seuraamaan asiasta tietämättömämpikin. Pitkä lähdeluettelo on antoisa vinkkilista edistyneemmille.
Tämä kirja kourassa uskaltaa ujompikin mennä pähkähullun Mr. Marketin puheille, joka on milloin myymässä, milloin ostamassa, milloin masentunut, milloin kiimassa...
Elämä on täynnä valintoja. Jokainen meistä ohjaa kassavirtoja käytännössä päivittäin. Pienillä taloudellisilla päätöksillä vaikutamme ratkaisevasti omaan tulevaisuuteen että naapurin hyvinvointiin.
Esimerkiksi euro päivässä tuntuu mitättömältä summalta. Vuodessa kasa on kuitenkin tavallisen matalapalkkaisen työläisen viikkoansion verran. Kahdella eurolla päivässä säästöön jää jo kahden viikon palkka, neljällä kuukauden bruttoansiot. Ei enää kuulosta vähäiseltä?
Kun on järjestänyt omat kassavirtansa niin, että viivan alle jää ylimääräistä kuukausittain, haluaa tietysti investoida varansa turvallisen tuottavasti. Siten ettei riski muodostu liian rajuksi, mutta kapitaali kasvaisi kurinalaisesti.
Pankin käyttötilillä rahojen makuuttaminen on tuhoontuomittua. Nollakorkoiset tilit tosi asiassa syövät ajan mittaan omaisuutta. Inflaatio nakertaa varallisuutta väistämättä. Toki jokaisella olisi hyvä olla parin-kolmen kuukauden menoja vastaava summa mahdollisimman likvidissä muodossa tarpeen tullen. Käyttelytilillä siis kohtuullisesti ja sijoitustilillä sitten enemmän.
Seuraava askel puskurissa ovat pitkän koron lainat. Itselle on valikoitunut pankin obligaatiorahasto sellaiseksi. Tuotto on pankkitilejä tuhdimpi, mutta volaliteetti eli arvonvaihtelu osakemarkkinoita vähäisempi. Ne rahat kykenee realisoimaan pakkotilanteessa ilman pelkoa suurista tappioista.
Riskiltään suurempi, mutta pakkomyynneissä todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto ovat osakerahastot. Niihinkin olen ohjannut omaa kapitaaliani kasvamaan. Ne on oma puskurinsa.
Luonteeltaan nämä kaikki ovat silti defensiivisiä sijoituksia. Niiden tarkoituksena on luoda psyykkistä mielenrauhaa ja taata yöunet, kun ei tarvitse murehtia mistä murkinaa seuraavaksi päiväksi tai mistä vippaisi maksuvaatimuksiin. Osa niistä on myös lyhyemmän aikavälin säästötavoitteita, joten riskeeraus ei ole suositeltavaa...
Uloimmainen kehä eli se suurin ja vaurastumiseen tähtäävä offensiivinen osa taloudenpidostani ovat suorat sijoitukset osakkeisiin. Moni kokee osakemarkkinat etäisiksi rikkaiden leikkikentiksi. On "helpompi" sijoittaa pajatsoon, lottoon, arpaan ja viinaksiin. Ja kirota rikastuvia rikkaita. Osa on innostunut pörssihuuman helteissä ostamaan kasvuyhtiöiden kalliita osakkeita ja joutunut pettymään pahasti kurssien syöksyttyä sittemmin pohjamutiin. On tullut maksettua kalliit oppirahat.
Nykyisin osakemarkkinoille onkin helppo tulla ja pienellä vaivalla sieltä saa sieviä siivuja kammettua kotiinkin asti. Kunhan ottaa ensin perusasioista selvää.
Suorissa osakesijoituksissa riskit ovat suuria. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tuntea sijoituskohteensa, luonteensa ja tavoitteensa.
Sijoitukset voivat olla symbolisia (omassa salkussa esimerkiksi Gazprom ja Ericsson). Niitä voi olla kertynyt salkkuun vain koska yhtiöitä on kiva omistaa, ei niiden erityisen hyvyyden takia. Symboliset sijoitukset kannattaakin pitää vaatimattomina.
Sen sijaan varmimmin vaurastumisen makuun pääsee arvoyhtiöiden osakkeilla. Sellaisia ovat esimerkiksi omankin salkun kolmen kärki (Nokia, The Coca-Cola Company ja McDonald´s).
Kim Lindströmin Vaurastu arvo-osakkeilla on oivallinen johdatus arvo-osakkeiden maailmaan. Alkuun hän selvittää tieteellisten tutkimusten perusteella miksi kannattaa kasvuosakkeiden sijasta suosia arvo-osakkeita. Taloushistoria on kiistaton, vaikka vielä ei olekaan aivan täysin selvää miksi juuri arvo-osakkeet näyttävät tarjoavan parhaimman tuoton trendikkäiden kasvuosakkeiden sijasta. Hohto haihtuu, mutta tasainen tulosta tuova kassavirta palkitaan pidemmällä aikavälillä.
Arvo-osakkeiden tunnistus on tietysti joskus turhauttavaa, ja siksi suositeltavaa on jakaa sijoituksensa useampaan yhtiöön. Kukaan ei koskaan tiedä tulevaa. Aavistella voi ja valistuneilla arvauksilla kriittinen osakesäästäjä pötkii pitkälle. Teknisellä analyysillä voi haarukoida ostoajankohtaa parin viikon tähtäimellä, mutta tärkeämpää on tunnistaa tiettyjä perustekijöitä.
Arvoyhtiöllä on usein määräävä markkina-asema, jota ei ole horjutettu vuosikymmeniin. Velkaa on vähän, sisään tulee rahaa runsaasti, osinkoja jaetaan säännöllisesti ja ne nousevat. Myös yhtiön omistusta täytyy vilkuilla ja johtoa. Liiketoiminta on ymmärrettävää ja pörssikurssi on realistisessa suhteessa kassavirran tuottoihin. Tarkoittaen sitä, että osakkeeseen sijoitettavan pääoman tienaa takaisin kohtuullisessa ajassa, eikä vasta satojen vuosien päästä kuten IT-buumin huippuaikoina joidenkin yhtiöiden kohdalla.
Trendien tunnistus on tärkeää, jotta onnistuu ajoittamaan ostonsa oikein.
Vaurastu arvo-osakkeilla kuuluu osakesäästäjien peruslukemistoon. Teoriasta huolimatta kieli on riisuttu turhasta akateemisuudesta, joten sitä kyennee seuraamaan asiasta tietämättömämpikin. Pitkä lähdeluettelo on antoisa vinkkilista edistyneemmille.
Tämä kirja kourassa uskaltaa ujompikin mennä pähkähullun Mr. Marketin puheille, joka on milloin myymässä, milloin ostamassa, milloin masentunut, milloin kiimassa...
Erkki Pihkala: Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen
Erkki Pihkala: Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen. SKS tietolipas 181, 2001. 380 s.
Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen on tiivis teos, jonka numeroviidakon rehevyys laimentuu lähteettömyydellä. Erkki Pihkala on ilmaissut ainoastaan käyttämiensä kaavioidensa ja kuvioiden alkuperän. Teoriapuolella on joskus suluissa nimi viitteenä. On lukijan sinisilmäisen uskon varassa luottaako hän Pihkalan esittämiin faktoihin ja analyysiin. Tietoja kun ei voi suoraan tarkistaa.
En lähtisi käyttämään kirjaa tieteellisessä mielessä primäärinä lähteenä. Sen sijaan kattavana yleiskuvana Suomenniemen taloushistoriasta ja kontakteista muualle se on hyödyllistä luettavaa itse kulle. Mikäli ei häiritse Erkki Pihkalan omaperäinen kieliasu. Esimerkiksi bensa on pensa, tietotaito (know-how) kääntyy taitotiedoksi.
Kevyt kirja ei ole. Varsinaista numerotiedon vyörytystä on lukijalle siis tiedossa. Mutta taloushistoriasta innostuneille todellinen aarreaitta.
Suomalaisten kontaktit ovat olleet vaihtelevia ulkomaailmaan. Etenkin maan sisäosat ovat olleet eristyksissä ja käytännössä ihmiset ovat eläneet omavaraisessa luontaistaloudessa.
Harvaanasutun maailmankolkan erityispiirre on ollut luottamus kauppakumppaneihin. Kun Keski-Euroopassa kokoonnuttiin kasvokkain vaihtamaan messuille hyödykkeitä, niin Pohjan perukoilla myyjä latoi turkikset jäälle ja häipyi erämaahan. Mahdollinen ostaja kasasi viereen oman ostotarjouksensa. Ostaja ei saanut viedä tavaraa ennen kuin myyjä oli napannut ostajan tarjoamat kamat itselleen. Siihen asti ostajan piti kohottaa kasaa. Myyjä ja ostaja eivät kohdanneet kasvokkain välttämättä kertaakaan.
Ristiriitaa talousoloihin on tuonut sen sijaan rannikon vilkas kaupankäynti ulkomaiden kanssa. Ruotsin vallan aikana kauppaa rajoitettiin tiettyihin kaupunkeihin ja ohjattiin Tukholmaan.
Suomalaisten osuus maailmantaloudesta on ollut marginaalinen, mutta esimerkiksi tervasta osuus oli ylivoimainen. Buumi perustui Amerikan valloituksen tärkeään sivubisnekseen; orjakauppaan. Suomalaisella tervalla tiivistettiin orjalaivojen rakenteet, kahleet taottiin ruotsalaisesta raudasta.
Ulkomaista omistusta on rajoitettu runsaasti itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1939 laki kielsi ulkomaisen omistuksen ilman valtioneuvoston lupaa. Tämä kansainvälistymistä hidastanut kaupankäynnin este purettiin vasta 1990-luvun alussa, joka heijastui näkyvästi esimerkiksi Helsingin pörssin osakekursseihin.
Oma mielenkiintoinen osa-alueensa on Suomessa kautta historian käytetyt valuutat. Nimiä on niin monta, ettei yhden ihmisen sormin voi niitä alkaa laskemaan. Kielitieteilijälle avautuu kirjan myötä monia uusia maisemia. Kaikki rahasta käytetyt nimitykset nimittäin juontavat johonkin taloushistorian kerrostumaan, jossa sitä on käytetty valuuttana.
Erkki Pihkala sekoittaa tekstiin faktan sekaan omaa analyysiä. Toisinaan niiden erottaminen tuottaa vaikeuksia. Monista asioista on toki samaa mieltä, mutta kriittinen lukija kaipaisi selkeämpää erottelua aineiston ja tulkinnan ja päättelyn lomaan.
Erityisen tärkeä huomio, joka kuitenkin nykyisessä asussa jää valitettavasti mielipiteen tasolle, on seuraava lainaus "[K]ysyntä ja tarjonta, mistä ne sitten nousevatkin, ovat kautta taloushistorian olleet voimia, joita ei ole voitu tukahduttaa. Ne tulisikin vastustamisen asemasta ohjata edistämään yleistä hyvinvointia. Teolliseen vallankumoukseen liittyvä vapaakauppa ja siihen liittyvät vapaat pääomaliikkeet ja vapaa yrittäminen ovat puutteistaan huolimatta olleet ne voimat, joilla vaurautta ja sen mukana koulutusta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia on voitu viimeisten 200 vuoden ajan tehokkaimmin levittää ihmiskunnan keskuuteen. Toisenlaiset kokeilut eivät ole menestyneet." (Pihkala, s. 284)
Tehokkaammin väite olisi toiminut loppukaneetissa kirjan lopussa. Silloin sen sisältöä olisi voinut peilata koko kirjaan ja olettaa viittavaan sen sanomaan. Nyt se valitettavasti roikkuu irrallisena heittona.
Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen on tiivis teos, jonka numeroviidakon rehevyys laimentuu lähteettömyydellä. Erkki Pihkala on ilmaissut ainoastaan käyttämiensä kaavioidensa ja kuvioiden alkuperän. Teoriapuolella on joskus suluissa nimi viitteenä. On lukijan sinisilmäisen uskon varassa luottaako hän Pihkalan esittämiin faktoihin ja analyysiin. Tietoja kun ei voi suoraan tarkistaa.
En lähtisi käyttämään kirjaa tieteellisessä mielessä primäärinä lähteenä. Sen sijaan kattavana yleiskuvana Suomenniemen taloushistoriasta ja kontakteista muualle se on hyödyllistä luettavaa itse kulle. Mikäli ei häiritse Erkki Pihkalan omaperäinen kieliasu. Esimerkiksi bensa on pensa, tietotaito (know-how) kääntyy taitotiedoksi.
Kevyt kirja ei ole. Varsinaista numerotiedon vyörytystä on lukijalle siis tiedossa. Mutta taloushistoriasta innostuneille todellinen aarreaitta.
Suomalaisten kontaktit ovat olleet vaihtelevia ulkomaailmaan. Etenkin maan sisäosat ovat olleet eristyksissä ja käytännössä ihmiset ovat eläneet omavaraisessa luontaistaloudessa.
Harvaanasutun maailmankolkan erityispiirre on ollut luottamus kauppakumppaneihin. Kun Keski-Euroopassa kokoonnuttiin kasvokkain vaihtamaan messuille hyödykkeitä, niin Pohjan perukoilla myyjä latoi turkikset jäälle ja häipyi erämaahan. Mahdollinen ostaja kasasi viereen oman ostotarjouksensa. Ostaja ei saanut viedä tavaraa ennen kuin myyjä oli napannut ostajan tarjoamat kamat itselleen. Siihen asti ostajan piti kohottaa kasaa. Myyjä ja ostaja eivät kohdanneet kasvokkain välttämättä kertaakaan.
Ristiriitaa talousoloihin on tuonut sen sijaan rannikon vilkas kaupankäynti ulkomaiden kanssa. Ruotsin vallan aikana kauppaa rajoitettiin tiettyihin kaupunkeihin ja ohjattiin Tukholmaan.
Suomalaisten osuus maailmantaloudesta on ollut marginaalinen, mutta esimerkiksi tervasta osuus oli ylivoimainen. Buumi perustui Amerikan valloituksen tärkeään sivubisnekseen; orjakauppaan. Suomalaisella tervalla tiivistettiin orjalaivojen rakenteet, kahleet taottiin ruotsalaisesta raudasta.
Ulkomaista omistusta on rajoitettu runsaasti itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1939 laki kielsi ulkomaisen omistuksen ilman valtioneuvoston lupaa. Tämä kansainvälistymistä hidastanut kaupankäynnin este purettiin vasta 1990-luvun alussa, joka heijastui näkyvästi esimerkiksi Helsingin pörssin osakekursseihin.
Oma mielenkiintoinen osa-alueensa on Suomessa kautta historian käytetyt valuutat. Nimiä on niin monta, ettei yhden ihmisen sormin voi niitä alkaa laskemaan. Kielitieteilijälle avautuu kirjan myötä monia uusia maisemia. Kaikki rahasta käytetyt nimitykset nimittäin juontavat johonkin taloushistorian kerrostumaan, jossa sitä on käytetty valuuttana.
Erkki Pihkala sekoittaa tekstiin faktan sekaan omaa analyysiä. Toisinaan niiden erottaminen tuottaa vaikeuksia. Monista asioista on toki samaa mieltä, mutta kriittinen lukija kaipaisi selkeämpää erottelua aineiston ja tulkinnan ja päättelyn lomaan.
Erityisen tärkeä huomio, joka kuitenkin nykyisessä asussa jää valitettavasti mielipiteen tasolle, on seuraava lainaus "[K]ysyntä ja tarjonta, mistä ne sitten nousevatkin, ovat kautta taloushistorian olleet voimia, joita ei ole voitu tukahduttaa. Ne tulisikin vastustamisen asemasta ohjata edistämään yleistä hyvinvointia. Teolliseen vallankumoukseen liittyvä vapaakauppa ja siihen liittyvät vapaat pääomaliikkeet ja vapaa yrittäminen ovat puutteistaan huolimatta olleet ne voimat, joilla vaurautta ja sen mukana koulutusta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia on voitu viimeisten 200 vuoden ajan tehokkaimmin levittää ihmiskunnan keskuuteen. Toisenlaiset kokeilut eivät ole menestyneet." (Pihkala, s. 284)
Tehokkaammin väite olisi toiminut loppukaneetissa kirjan lopussa. Silloin sen sisältöä olisi voinut peilata koko kirjaan ja olettaa viittavaan sen sanomaan. Nyt se valitettavasti roikkuu irrallisena heittona.
torstai 24. syyskuuta 2009
Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek
Andrej Kurkov: Presidentens sista kärlek. Natur och Kultur 2009. 490 s. (Андрей Курков: Последняя любовь президента, 2004)
Kauan on kulunut kuumeisesti luetusta kerrasta. Ukrainanvenäläisen Andrei Kurkovin Presidentin viimeisen rakkauden kohdalla niin kävi. Suomentamaton teos sai arvoisensa ruotsinnoksen. Suomeksi Kurkovilta on julkaistu vasta kaksi kirjaa.
Pietarissa syntynyt Kurkov on yksi osoitus niistä sinnikkäistä omakustannekirjailijoista, jotka ovat pyristelleet kustannuskynnyksen ylitse sisukkaasti uhmaten yleistä hyväksyntää. Hänen sanotaan saaneen kaupallisilta kustantajilta viitisensataa kielteistä vastausta ennen ensimmäistä myönteistä päätöstä. Siihen mennessä hän oli ehtinyt kirjoittaa kahdeksan kirjaa ja kaupitella niitä itse Kiovan kaduilla...
Presidentin viimeinen rakkaus on poliittisen parodian, trillerin ja rakkausromaanin satiirisen kitkerä keitos. Päähenkilö Bunin on sattumapresidentti Ukrainassa, jossa Moskova (Putin) vetelee naruista kuin sätkynukkeja. Suomikin siintelee taustalla, esimerkiksi vodkana. Asetelmasta mieleen tulee Jari Tervon uutukainen Koljatti.
Käytännössä kirja kulkee kolmessa putkessa. Rakenteeltaan se on päiväkirjamaisten lukujen mosaiikki, joka heittää jatkuvasti ajassa ja paikassa ilman viitteitä toisiinsa mielivaltaisesti. Yhdessä päätarinassa ollaan 1980-luvulla ja lopulta 1990-luvun alussa, toisessa eletään 2000-luvun alkua ja kolmannessa ollaan vuosissa 2015-16.
Luonnottomasti Bunin elää hetkessä ilman muistoja. Se tekee lukemisesta raskasta, vähitellen tarinat sulautuvat mielessä yhdeksi ja vasta kirjan edettyä neljä viidesosaa alkaa päähenkilö viitata tapahtumiin toisissa kertomuksissa juonen saadessa samalla hullunkurisia piirteitä, toisen kertomuksen traagisuus peilautuu kolmannen trilleriin valon ja varjon leikin lailla. Se on kutkuttava yhdistelmä, joka toimii nerokkaasti.
Yksityisiä, eksistentialistisia tiloja paisutetaan laajempiin yhteiskunnallisiin kaariin. Kontekstit vaihtuvat, muistumia on vanhoista kansantaruista. Isä Camillon ystävät saanevat tyydytystä sivujuonella uskonnollisesta ihmeestä, johon Buninilla on osuutensa. Kirjassa on myös yhtenä keskeisenä hahmona viinaanmenevä kirkonmies, jonka kanssa Bunin kallistaa säännöllisesti kuppia ja ui avannossa yhdessä seonneen juutalaisen sotaveteraanin kanssa...
Kirja turpoaa kompleksisista suhteista naissukupuoleen. Mielisairas kaksoisveli värjää ja syventää inhimillistäen kauniisti polveilevaa romaania.
Kolmannessa pääkertomuksessa Bunin on uransa huipulla juhlimassa Moskovassa, saa sairaskohtauksen ja hänen sydän vaihdetaan. Myöhemmin paljastuu, että sydämeen on asennettu mikrosiru... ja presidentin seuraksi tulee nainen, jonka menehtyneeltä mieheltä sydän on peräisin.
Loppu on kuin omista yläasteen ainekirjoituksen tarinoista. Banaali, mutta tehokkaan tyly ja lavea, joka ei vesitä vaan valloittaa.
Tämä on kirja, joka pitäisi suomentaa välittömästi. Kurkovista kuulemme kyllä varmasti vielä kyllästymiseen asti.
Kauan on kulunut kuumeisesti luetusta kerrasta. Ukrainanvenäläisen Andrei Kurkovin Presidentin viimeisen rakkauden kohdalla niin kävi. Suomentamaton teos sai arvoisensa ruotsinnoksen. Suomeksi Kurkovilta on julkaistu vasta kaksi kirjaa.
Pietarissa syntynyt Kurkov on yksi osoitus niistä sinnikkäistä omakustannekirjailijoista, jotka ovat pyristelleet kustannuskynnyksen ylitse sisukkaasti uhmaten yleistä hyväksyntää. Hänen sanotaan saaneen kaupallisilta kustantajilta viitisensataa kielteistä vastausta ennen ensimmäistä myönteistä päätöstä. Siihen mennessä hän oli ehtinyt kirjoittaa kahdeksan kirjaa ja kaupitella niitä itse Kiovan kaduilla...
Presidentin viimeinen rakkaus on poliittisen parodian, trillerin ja rakkausromaanin satiirisen kitkerä keitos. Päähenkilö Bunin on sattumapresidentti Ukrainassa, jossa Moskova (Putin) vetelee naruista kuin sätkynukkeja. Suomikin siintelee taustalla, esimerkiksi vodkana. Asetelmasta mieleen tulee Jari Tervon uutukainen Koljatti.
Käytännössä kirja kulkee kolmessa putkessa. Rakenteeltaan se on päiväkirjamaisten lukujen mosaiikki, joka heittää jatkuvasti ajassa ja paikassa ilman viitteitä toisiinsa mielivaltaisesti. Yhdessä päätarinassa ollaan 1980-luvulla ja lopulta 1990-luvun alussa, toisessa eletään 2000-luvun alkua ja kolmannessa ollaan vuosissa 2015-16.
Luonnottomasti Bunin elää hetkessä ilman muistoja. Se tekee lukemisesta raskasta, vähitellen tarinat sulautuvat mielessä yhdeksi ja vasta kirjan edettyä neljä viidesosaa alkaa päähenkilö viitata tapahtumiin toisissa kertomuksissa juonen saadessa samalla hullunkurisia piirteitä, toisen kertomuksen traagisuus peilautuu kolmannen trilleriin valon ja varjon leikin lailla. Se on kutkuttava yhdistelmä, joka toimii nerokkaasti.
Yksityisiä, eksistentialistisia tiloja paisutetaan laajempiin yhteiskunnallisiin kaariin. Kontekstit vaihtuvat, muistumia on vanhoista kansantaruista. Isä Camillon ystävät saanevat tyydytystä sivujuonella uskonnollisesta ihmeestä, johon Buninilla on osuutensa. Kirjassa on myös yhtenä keskeisenä hahmona viinaanmenevä kirkonmies, jonka kanssa Bunin kallistaa säännöllisesti kuppia ja ui avannossa yhdessä seonneen juutalaisen sotaveteraanin kanssa...
Kirja turpoaa kompleksisista suhteista naissukupuoleen. Mielisairas kaksoisveli värjää ja syventää inhimillistäen kauniisti polveilevaa romaania.
Kolmannessa pääkertomuksessa Bunin on uransa huipulla juhlimassa Moskovassa, saa sairaskohtauksen ja hänen sydän vaihdetaan. Myöhemmin paljastuu, että sydämeen on asennettu mikrosiru... ja presidentin seuraksi tulee nainen, jonka menehtyneeltä mieheltä sydän on peräisin.
Loppu on kuin omista yläasteen ainekirjoituksen tarinoista. Banaali, mutta tehokkaan tyly ja lavea, joka ei vesitä vaan valloittaa.
Tämä on kirja, joka pitäisi suomentaa välittömästi. Kurkovista kuulemme kyllä varmasti vielä kyllästymiseen asti.
lauantai 5. syyskuuta 2009
Björn Collarp: Hur har andra det?
Björn Collarp: Hur har andra det? Albert Bonniers Förlag, 2008. 204 s.
Alun Miamiin sijoittuva novelli kasaa paineita kokoelman muita kohtaan. Kuvaus itseään myyvästä homomiehestä loihtii laadukkaita leimahduksia, jotka raikkaudella ravistelevat ja yllättävät.
Nimikkonovelli vielä menettelee, mutta muuten novellikokoelman synkistelevää saarnausta alkoholistien ahdingosta ei jaksa. Sävyiltään tummat tarinat toistavat itseään, rypevät melankoliassa. Juoppojen jorinoihin tympääntyy jopa suomalaisessa kulttuurissa kyllästettykin.
Ensimmäistä ja viimeistä, 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa, lukuunottamatta kaikki tapahtuu nyky-Ruotsissa, usein joulun aikoihin. Kliseitä roikkuu kielessä ja asetelmissa. Inhorealismia Björn Collarp hyödyntää turhankin tehokkaasti. Lohduttomista tarinoista puuttuu toivo. Maailma on kylmä.
Alun Miamiin sijoittuva novelli kasaa paineita kokoelman muita kohtaan. Kuvaus itseään myyvästä homomiehestä loihtii laadukkaita leimahduksia, jotka raikkaudella ravistelevat ja yllättävät.
Nimikkonovelli vielä menettelee, mutta muuten novellikokoelman synkistelevää saarnausta alkoholistien ahdingosta ei jaksa. Sävyiltään tummat tarinat toistavat itseään, rypevät melankoliassa. Juoppojen jorinoihin tympääntyy jopa suomalaisessa kulttuurissa kyllästettykin.
Ensimmäistä ja viimeistä, 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa, lukuunottamatta kaikki tapahtuu nyky-Ruotsissa, usein joulun aikoihin. Kliseitä roikkuu kielessä ja asetelmissa. Inhorealismia Björn Collarp hyödyntää turhankin tehokkaasti. Lohduttomista tarinoista puuttuu toivo. Maailma on kylmä.
Robert B. Reich: Supercapitalism
Robert B. Reich: Supercapitalism. The Transformation of Business, Democracy, and Everyday Life. Alfred A. Knopf, 2007. 227 s. + lähteet
Robert B. Reichin keskusteleva kirja kartoittaa kattavasti kapitalismin kulisseja. Esseemainen tyyli täydentyy tieteellisemmällä tavalla, välillä harpotaan hänen hatarempien mielipiteiden maastossa.
Alkuun kahlataan tiivistetysti taloushistoriaa ja demokratian otteesta etenkin Yhdysvaltain yhteiskuntaelämään. Reichin teesi on, että demokratia ja kapitalismi ovat ilmiöitä, jotka on syytä erottaa toisistaan. Hän toteaa kapitalistisen markkinatalouden karanneen demokratian lieasta 1970- ja 1980-luvun vaihteen liberaalissa murroksessa, jolloin taloussääntelyä alettiin asteittain purkaa. Ensin Yhdysvalloissa, sitten muussa maailmassa.
Reichin mielestä olemme astuneet superkapitalismin aikakauteen, jossa jättimäiset yritykset hallitsevat poliittista agendaa lobbariarmeijalla ja muutenkin kietovat otteisiinsa ihmiselämän eri osa-alueita.
Hän myös tähdentää tuloerojen repeytyneen rajusti. Varallisuus ja valta keskittyvät valtavalla voimalla. Jotain vikaa on järjestelmässä, hän päättelee.
Kiehtovaa on Reichin huomiot ihmisten kaksinaismoralismista. Oma toimintamme työntää systeemiä yhä hurjempaan menoon. Ostamme halpahalleista (Wal-Mart etc), jolloin hintakilpailu pakottaa palkat pieniksi ja työläisten olot tukaliksi niin Kiinassa kuin koti-Yhdysvalloissa. Useimmat meistä sitä paitsi työskentelevät halpahallien palvelurakenteessa, joten toiminta osuu omaan nilkkaan. Lisäksi omistamme suorien sijoitusten, rahastojen ja eläkevarallisuuden kautta näitä yhtiöitä - ja vaadimme puristamaan voittoa jatkuvasti.
Työläisten palkat ovat suhteellisesti pienentyneet, johtoporras ja omistajat kahmii kaiken. Siitä huolimatta, että enemmistöllä yhdysvaltalaisista on nykyisin osakevarallisuutta. Se on tosin keskimäärin vaatimatonta (noin viidessä tuhannessa taalassa).
Reichin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Erityisen ajankohtaisia ajatuksia ovat pohdinnat yritysten puoluerahoituksen kieltämisestä. Joissakin Yhdysvaltain osa-valtioissa on kielletty ammattiliitoilta poliittinen rahoitus. Reichin mielestä kohtuullista olisi rajoittaa myös osakkeenomistajien osallistumista taloudellisesti poliittisiin pyörteisiin. Vähintäänkin yhtiöt voisivat pohtia voisivatko ne osakkeenomistajat saada osinkoa enemmän, jotka eivät halua tukea puolueita epäsuorasti omaisuudellaan. Se olisi reilumpaa.
Robert B. Reichin keskusteleva kirja kartoittaa kattavasti kapitalismin kulisseja. Esseemainen tyyli täydentyy tieteellisemmällä tavalla, välillä harpotaan hänen hatarempien mielipiteiden maastossa.
Alkuun kahlataan tiivistetysti taloushistoriaa ja demokratian otteesta etenkin Yhdysvaltain yhteiskuntaelämään. Reichin teesi on, että demokratia ja kapitalismi ovat ilmiöitä, jotka on syytä erottaa toisistaan. Hän toteaa kapitalistisen markkinatalouden karanneen demokratian lieasta 1970- ja 1980-luvun vaihteen liberaalissa murroksessa, jolloin taloussääntelyä alettiin asteittain purkaa. Ensin Yhdysvalloissa, sitten muussa maailmassa.
Reichin mielestä olemme astuneet superkapitalismin aikakauteen, jossa jättimäiset yritykset hallitsevat poliittista agendaa lobbariarmeijalla ja muutenkin kietovat otteisiinsa ihmiselämän eri osa-alueita.
Hän myös tähdentää tuloerojen repeytyneen rajusti. Varallisuus ja valta keskittyvät valtavalla voimalla. Jotain vikaa on järjestelmässä, hän päättelee.
Kiehtovaa on Reichin huomiot ihmisten kaksinaismoralismista. Oma toimintamme työntää systeemiä yhä hurjempaan menoon. Ostamme halpahalleista (Wal-Mart etc), jolloin hintakilpailu pakottaa palkat pieniksi ja työläisten olot tukaliksi niin Kiinassa kuin koti-Yhdysvalloissa. Useimmat meistä sitä paitsi työskentelevät halpahallien palvelurakenteessa, joten toiminta osuu omaan nilkkaan. Lisäksi omistamme suorien sijoitusten, rahastojen ja eläkevarallisuuden kautta näitä yhtiöitä - ja vaadimme puristamaan voittoa jatkuvasti.
Työläisten palkat ovat suhteellisesti pienentyneet, johtoporras ja omistajat kahmii kaiken. Siitä huolimatta, että enemmistöllä yhdysvaltalaisista on nykyisin osakevarallisuutta. Se on tosin keskimäärin vaatimatonta (noin viidessä tuhannessa taalassa).
Reichin kirja herättää runsaasti ajatuksia. Erityisen ajankohtaisia ajatuksia ovat pohdinnat yritysten puoluerahoituksen kieltämisestä. Joissakin Yhdysvaltain osa-valtioissa on kielletty ammattiliitoilta poliittinen rahoitus. Reichin mielestä kohtuullista olisi rajoittaa myös osakkeenomistajien osallistumista taloudellisesti poliittisiin pyörteisiin. Vähintäänkin yhtiöt voisivat pohtia voisivatko ne osakkeenomistajat saada osinkoa enemmän, jotka eivät halua tukea puolueita epäsuorasti omaisuudellaan. Se olisi reilumpaa.
torstai 23. heinäkuuta 2009
Stendhal: Rakkaudesta
Stendhal: Rakkaudesta. Gummerus, 1965. 233 s.
Hämmennys ja tyhjyys ovat olleet päällimmäisiä tunteita viime aikoina. Dramaattiset käänteet niin omassa kuin siihen kietoutuvien läheistenkin rakkauselämässä pökerryttävät tämän poikaparan päätä pahemman kerran. Äkkinäiset riuhtaisut yllättävät. Kirjailijan kannalta tietysti herkullisesti. Jos jotain positiivista yrittää tilanteesta löytää.
Marie-Henri Beylen vuonna 1822 nimimerkin Stendhal suojissa sepittämän tutkielman Rakkaudesta ei voi väittää auttaneen asiaa. Sekava soperrus on vailla koherenssia ja kykyä käyttää kieltä koukuttavasti. Kuivahtaneen kirjasen kahlaa kankeasti aihelman tuottaman innoituksen voimalla.
Jotain varoituksen sanaa toki todetaan jo takakannessa heti ensimmäisessä lauseessa. Kirjan kerrotaan herättäneen laimeasti huomiota ilmestyessään.
Sinänsä teos on ajatuksia rakkaudesta ja sen muodoista herättävää tavaraa. Omaa vähäistä kokemusta peilaa tekijän toteamuksiin. Nykyisin on kuitenkin olemassa tasokasta tieteellistä tutkimusta rakkaudesta ja sen moninaisista muodoista, joten teos ansaitsee paikkansa lähinnä kaunokirjallisena tekeleenä - eikä sellaisenaankaan onnistu erityisemmin.
Viittaukset kaunokirjallisuuden kenttään ovat runsaat, joten teosta voi tulkita ja lukea myös kirjallisuuskritiikkinä. Stendhal hairahtuu kuitenkin vertailevaan kansatieteelliseen tutkimukseen eri kansojen tavoista ilmaista romanttisia tunteitaan ja seksuaalisuuttaan ilman nykytutkijan otetta. Tuloksena on populistista höttöä, jolla on pelkästään viihdearvoa tämän päivän valistuneelle lukijalle.
Enpä voi oikein suositella teosta kenellekään. En ainakaan rakkauselämän myrskyissä luovivalle kohtalontoverille. Sekoaa vain lopullisesti pää.
Hämmennys ja tyhjyys ovat olleet päällimmäisiä tunteita viime aikoina. Dramaattiset käänteet niin omassa kuin siihen kietoutuvien läheistenkin rakkauselämässä pökerryttävät tämän poikaparan päätä pahemman kerran. Äkkinäiset riuhtaisut yllättävät. Kirjailijan kannalta tietysti herkullisesti. Jos jotain positiivista yrittää tilanteesta löytää.
Marie-Henri Beylen vuonna 1822 nimimerkin Stendhal suojissa sepittämän tutkielman Rakkaudesta ei voi väittää auttaneen asiaa. Sekava soperrus on vailla koherenssia ja kykyä käyttää kieltä koukuttavasti. Kuivahtaneen kirjasen kahlaa kankeasti aihelman tuottaman innoituksen voimalla.
Jotain varoituksen sanaa toki todetaan jo takakannessa heti ensimmäisessä lauseessa. Kirjan kerrotaan herättäneen laimeasti huomiota ilmestyessään.
Sinänsä teos on ajatuksia rakkaudesta ja sen muodoista herättävää tavaraa. Omaa vähäistä kokemusta peilaa tekijän toteamuksiin. Nykyisin on kuitenkin olemassa tasokasta tieteellistä tutkimusta rakkaudesta ja sen moninaisista muodoista, joten teos ansaitsee paikkansa lähinnä kaunokirjallisena tekeleenä - eikä sellaisenaankaan onnistu erityisemmin.
Viittaukset kaunokirjallisuuden kenttään ovat runsaat, joten teosta voi tulkita ja lukea myös kirjallisuuskritiikkinä. Stendhal hairahtuu kuitenkin vertailevaan kansatieteelliseen tutkimukseen eri kansojen tavoista ilmaista romanttisia tunteitaan ja seksuaalisuuttaan ilman nykytutkijan otetta. Tuloksena on populistista höttöä, jolla on pelkästään viihdearvoa tämän päivän valistuneelle lukijalle.
Enpä voi oikein suositella teosta kenellekään. En ainakaan rakkauselämän myrskyissä luovivalle kohtalontoverille. Sekoaa vain lopullisesti pää.
torstai 21. toukokuuta 2009
Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor
Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.
Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?
Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.
Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.
Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.
Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.
Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.
Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...
Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.
Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.
Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.
Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko
Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. WSOY, 2009. 563 s.
Ilman suurta ennakkokohuakin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja olisi päässyt lukulistani kärkikahinoihin. Mittava mediavyörytys ja putinistipossen pöhköilyt saivat kuitenkin tarttumaan tiiliskiveen heti alkuunsa.
Lukukokemuksena kokonaisuus oli myönteinen tujaus Viron menneisyyteen ja nykyisyyteen. Harva käsittää mitä Suomenlahden etelärannalla tapahtui Neuvostoliiton miehitettyä maan. Rautaesirippu peitti näkyvyyden, eikä propagandaa pursunnut julkisivu sallinut poikkeamia. Miehityksen jäljet ovat syvällä, eivätkä varmasti pyyhkiydy edes vuosisadoissa. Onhan tästä esimerkkinä oma maamme: Suomen vapautumisesta läntisen ex-suurvallan välillä raa´asta miehityksestä on kaksisataa vuotta ja miehittäjän kulttuuri ja kieli ovat juurtuneet häkellyttävän lujasti, joskus jopa keinotekoisen kummallisesti maahamme. Historian paradoksi on, että Suomi syntyi, toipui ja elpyi Venäjästä, Viron Venäjä vuodatti miltei hengiltä saatanallisessa syleilyssä.
Kirja on kevään must-lukemista. Erityisen antoisia esseitä ovat Laura Assmuthin Moninaiset identiteetit Viron ja Venäjän rajaseudulla, Kalevi Kukkin Neuvostomiehityksen aiheuttamat taloudelliset tuhot, Rein Rataksen ja Anto Raukaksen Katsaus miehityksen aiheuttamiin ympäristövahinkoihin ja Jüri Reinveren Virolaisuuden purkutyöt. Kulttuurinen kansanmurha Virossa, vain muutamia mainitakseni.
Ilman suurta ennakkokohuakin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja olisi päässyt lukulistani kärkikahinoihin. Mittava mediavyörytys ja putinistipossen pöhköilyt saivat kuitenkin tarttumaan tiiliskiveen heti alkuunsa.
Lukukokemuksena kokonaisuus oli myönteinen tujaus Viron menneisyyteen ja nykyisyyteen. Harva käsittää mitä Suomenlahden etelärannalla tapahtui Neuvostoliiton miehitettyä maan. Rautaesirippu peitti näkyvyyden, eikä propagandaa pursunnut julkisivu sallinut poikkeamia. Miehityksen jäljet ovat syvällä, eivätkä varmasti pyyhkiydy edes vuosisadoissa. Onhan tästä esimerkkinä oma maamme: Suomen vapautumisesta läntisen ex-suurvallan välillä raa´asta miehityksestä on kaksisataa vuotta ja miehittäjän kulttuuri ja kieli ovat juurtuneet häkellyttävän lujasti, joskus jopa keinotekoisen kummallisesti maahamme. Historian paradoksi on, että Suomi syntyi, toipui ja elpyi Venäjästä, Viron Venäjä vuodatti miltei hengiltä saatanallisessa syleilyssä.
Kirja on kevään must-lukemista. Erityisen antoisia esseitä ovat Laura Assmuthin Moninaiset identiteetit Viron ja Venäjän rajaseudulla, Kalevi Kukkin Neuvostomiehityksen aiheuttamat taloudelliset tuhot, Rein Rataksen ja Anto Raukaksen Katsaus miehityksen aiheuttamiin ympäristövahinkoihin ja Jüri Reinveren Virolaisuuden purkutyöt. Kulttuurinen kansanmurha Virossa, vain muutamia mainitakseni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)